Ehilmin valo, osa 54

Daegam matkalla luostarille
- Mitä sinulla on noissa säkeissä? Daegam kysyi.
- Jauhoja, mies vastasi vaisusti.
Daegam kulki miehen perässä hiljaisena ja katseli ympärilleen tutkien maastoa. Mieskään ei vaikuttanut innokkaalta puhumaan Daegamin kanssa.
Pian kaksikko näki edestäpäin lähestyvän aseistettujen talonpoikien partion. Heitä oli suunnilleen tusinan verran ja aseina oli keihäitä ja jousia.
Daegam kysyi munkilta:
- Mitä tämä meinaa?
- Pitävät vahtia tunkeilijoiden varalta, mies vastasi jurosti.
- Hei eivät siis käy meidän kimppuun? Daegam kysyi.
- Eivät minun ainakaan, mies vastasi ärtyneesti.
- Jos tässä jotain käy, niin älä heti karkuun lähde juoksemaan, Daegam varoitti. Haluan sinne luostarille.
- Ei minulla ole mitään pelättävää, mies sanoi uhmakkaasti.
Partio lähestyi heitä. Sen miehet näyttivät huomanneen Daegamin.
Talonpojat pysäyttivät Daegamin ja miehen ja heidän johtajansa kysyi Daegamin seuralaiselta Daegamista.
- En minä tiedä, kuka mies on, Daegamin seuralainen vastasi. Hän änkesi mukaani ja haluaa luostariin.
Daegam katseli talonpoikia varautuneena. Talonpojat katselivat Daegamia epäluuloisesti ja heidän johtajansa ärähtää tälle:
- Nimi!
- Daegam Ornim, Daegam ilmoitti.
Talonpoikien johtaja hätkähti nimen kuullessaan.
- Mitä? hän kysyi.
Daegam kurtisti hieman kulminaan ja tokaisi:
- Onko sinulla huono kuulo? Daegam Ornim.
- Oletko paronin sukulainen? talonpoikapäällikkö kysyi epäluuloisesti.
- Olen paroni, Daegam vastasi.
Talonpojat huudahtivat ja vetivät keihäänsä ojoon. Daegam vetäisi miekkansa esille ja astui hieman kauemmas.
- Pudota aseesi! johtaja ärähti Daegamille keihäs kädessään.
- Mitä tämä merkitsee! Daegam huudahti.
- Antaudu tai tapamme sinut! johtaja huusi.
Daegamin seuralainen näytti pelästyneeltä.
- Miksi antautuisin? Daegam kysyi. Olen taistellut helvetillistä kaaoshirviöitäkin vastaan. Talonpojat eivät minua pelota. Ja tiedätte varmasti kuolevanne jos onnistuisitte surmaamaan minut.
- Miehet, valmiina hyökkäykseen! johtaja komensi.
Daegam hätkähti hieman. Talonpojat asettivat keihäänsä uhkaavasti tanaan valmiina käymään Daegamia kohti. Daegam murahti ja tiputti miekan maahan.
- Hei, en minä tästä tiedä mitään! Daegamin seuralainen huudahti pelokkaana.
Pari talonpoikaa tuli Daegamin luokse ja sitoi tämän kädet. He myös takavarikoivat Daegamin tikarin ja muut hänen varusteensa. Daegamin seuralainenkin sidottiin tämän selittelyistä huolimatta.
Daegam sanoi munkille:
- Et pitänyt lupaustasi.
Sitten Daegam ärähti sitojille:
- Kai ymmärrätte tekojenne seurauksen?
- Hiljaa, koira! talonpoikapäällikkö ärähti. Nyt me näytämme sinulle kaapin paikan, hän uhosi röyhkeästi. Liian kauan on talonpojisto saanut kärsiä herrojen kahleissa. Mutta Pyhä Serill on avannut silmämme!
Daegam naurahti hieman. Yksi talonpojista iski häntä vihaisesti poskelle naurun vuoksi.
- Olen ollut noin viikon linnassani päättämässä asioista, Daegam sanoi. Kaksi niistä päivistä vankilassa. Jos siinä ajassa olisi joku ehtinyt jotain tekemään, niin olen ihmeissäni.
Talonpojat sysivät Daegamin liikkeelle.
- Tosiaan pääset luostariin, koira, heidän johtajansa ärisi hänelle.
Daegam lähti sitten liikkeelle.
- Pyhä Serill palkitsee meidät hyvin tästä teosta, johtaja sanoi.
Daegamia vahdittiin tarkkaan ja hän tunsi keihäänterän selässään koko ajan. Munkki oli heitetty kärryille ja hän siellä turhaan yritti protestoida pidätystään. Daegam ei koettanut mitään temppuilua, sillä tusina oli jo hänellekin liikaa, varsinkin ilman kunnon varustusta.
Päällikkö haukkui Daegamia vihaisesti matkalla syyttäen tätä jos jonkinlaisista ilkitöistä. Munkki yritti vakuutella vangitsijoille, ettei hän tiennyt yhtään mitään Daegamista ja että Daegam tuppautui hänen seuraansa väkisin. Talonpojat eivät vain tuntuneet piittaavan mitään munkin puheista. Eivät tosin sentään lyöneetkään häntä.
Seurue sai kohta näkyviinsä muurit. Siellä oli ilmeisesti luostari, jota oli etsitty. Muurit olivat joen molemmin puolin ja niiden ylle näytti kohoavan jokin rakennus.
Sade jatkui yhä, kun talonpojat vievät Daegamin muurissa olevalle suurelle portille. Johtaja lähti kauempana muurissa olevalle pienelle ovelle, jossa oli jokin luukku. Muut jäivät odottamaan isolle portille.
Johtaja vaihtoi luukusta muutaman sanan ja palasi sitten takaisin. Portti aukesi kohta ja vangit vietiin sisälle. Daegam seurasi ilman mitään rähinöintiä.
Heti vastapäätä porttia oli selvästikin luostarin päärakennus, joka oli tehty kivestä. Se oli L:n muotoinen rakennus, jonka toisessa päässä oli tornimainen kohta. Sivuilla näkyi pari pienempää rakennusta. Pihalla näkyi muutama aseistettu talonpoika.
Daegam kuljetettiin päärakennukseen ja siellä jonkinlaiseen tupaan ja sieltä sitten alas kellariin. Kellarissa Daegamin saattajat veivät hänet jollekin pienelle salvatulle ovelle, jonka luona istui vartiomies.
- Eipä ole pieneen aikaan tullutkaan oltua sellissä, Daegam totesi.
- Hiljaa! yksi saattajista ärähti ja tönäisi Daegamia.
Kellarissa oli sen verran matalaa, että Daegam joutui olemaan hiukan kumarassa. Yksi vartijoista nosti salvan ylös. Ovi aukaistiin ja Daegam tyrkittiin sisään pimeään. Siellä katto tuntui olevan vieläkin matalammalla kuin pääkellarissa.
- Oli jo aikakin, Daegam kuuli jonkun sanovan pimeässä.
- Kuka olet? Daegam kysyi ja koetti päästä istumaan seinää vasten,
- Olen sir Ferant, kuului vastaus Daegamin ällistykseksi.
- Kenet me saimme seuraksemme? sir Ferant kysyi.

Sir Ferant vankina
Sir Ferant alkoi tulla tajuihinsa ja tunsi olonsa sekavaksi ja sairaaksi. Hän selvitteli oloaan ja koetti saada selkoa, missä oli. Hänen ympärillään oli pimeää ja siellä tuntui myös aika tunkkaiselta.
Sir Ferant selvitteli oloaan hetken vielä ja koetti nousta sitten ylös. Hän pääsi horjahdelleen ylös, mutta hänellä oli vielä kuumeinen ja sekava olo. Sir Ferant alkoi varovaisesti hapuilla ympärilleen ja tunnusteli käsillään. Hän tunsi siellä maalattian ja -seinät.
Sir Ferant koetti etsiä ovea. Hän tunsi matalan puisen oven hapuiltuaan jonkin verran. Sir Ferant koetteli päätään hetken ja koetti päästä sitten ulos. Ovi ei tuntunut aukeavan. Sir Ferant koetti aukaista ja runtata ovea, mutta eipä ovi auennut hänen horjahtelevista tönäisyistään.
Sir Ferant alkoi sitten maata lattialla ja koetti selvitellä oloaan. Hän kuuli samassa jonkin huokaisun jostakin huoneen nurkasta päin.
- Kuka siellä? sir Ferant kysyi vähän hämmästyneenä.
- Kreivi tietysti, hän kuuli ärähdyksen.
- Eh? sir Ferant kysyi ällistyneenä nousten istualleen ja katsoi nurkkaan.
Huoneessa oli aivan pimeää, eikä sir Ferant erottanut sieltä ketään.
- Missä olemme? sir Ferant kysyi.
- Tyrmässä, sama miesääni vastasi. Missä muuallakaan?
- Miten sinä tänne olet joutunut? sir Ferant kysyi.
- Pidättivät minut mokomat muka jumalanpilkkaajana, mies tuhahti.
- Itse kreivin? sir Ferant kysyi vähän sekavana.
- Oletko vähän tyhmä, vai? mies kysyi äkeästi.
- Ääh, sir Ferant älähti ja palasi makuulle. Toivottavasti eivät pidä meitä kauaa täällä.
- Et sinä hengissä selviä, jos sinäkin olet muka jumalanpilkkaaja, mies vastasi.
- Enhän minä toki sellainen typerys ole, sir Ferant vakuutti. Uskon Pyhään Calanariin.
- Mikä sekin on? mies tuhahti. Minä uskon Jumalaan, mutta uskon myös uuteen yhteiskuntajärjestykseen.
- Ystävällinen nainen, jonka kohtasimme matkallamme, sir Ferant selitti. Hän se vasta osaa parantaa.
- Sellaisesta pyhimyksestä en tiedä, mutta yhteiskuntaa on muutettava, mies julisti. Eikö sinustakin ole väärin, että vain herrat sanovat, mitä pitää tehdä? Jokaisen kastin pitää olla mukana hallinnossa!
- No minusta maaorjia ja muita pitäisi kohdella paremmin, mutta kyllä herrat osaa määrätä lait ja hallita yhteiskuntaamme, sir Ferant sanoi.
- Jokaisen kastin pitäisi saada omat edustajansa hallintoon, mies väitti. Olen varma, että Pyhä Malkion on tehnyt niin.
Sir Ferant mutisi hetken ja sanoi sitten:
- Voi olla.
- Maahan pitäisi järjestää valtioneuvosto, jota kreivin olisi kuunneltava, mies julisti. Ja siihen pitäisi jokaisen kastin saada edustajia.
Sir Ferant oli hiljaa ja koetti selvittää oloaan. Hänen päätään särki iskun jäljiltä ja hänen olonsa oli kuumeisen heikko. Sir Ferant loitsi Parannusta päähänsä siinä toivossa, että se auttaisi. Se ei kuitenkaan kovin paljon auttanut, joten sir Ferant tyytyi lepäilemään.
- Systeemin on muututtava, mies sanoi nurkassaan.
- Et sinä sitä saa muutettua, sir Ferant totesi.
- Voin kuolla uuden systeemin marttyyrinä, mutta tulee vielä toisia, mies sanoi fanaattisella äänellä.
- Turha kuolla turhan takia, ei se muutosta tee, sir Ferant arveli.
- Marttyyri ei ole koskaan turha, vaan hän lisää ihmisten uskoa, mies vakuutti.
Sir Ferant tuhahti väheksyvästi.
- Ajattele, että jos kuolisit marttyyrinä, pääsisit suoraan Lohtuun ja sinut muistettaisiin ikuisesti! mies sanoi kiihkeästi.
- Tai sitten ei, sir Ferant sanoi ja konttasi ovelle.
Hän alkoi sitten koputella kovasti ovea.
- Tuo on turhaa, mies sanoi. Kyllä ne tulevat sitten, kun aikamme on täysi.
Sir Ferant koputteli lisää ja kovempaa. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Sir Ferant kääntyi selälleen ja alkoi potkia. Hänen potkunsa olivat heikkoja heikon olon vuoksi, eikä niistä ollut apua. Sir Ferant jäi sitten istumaan oven viereen ja koputteli koko ajan.
- Vippaako sinulla päästä? mies kysyi tuhahtaen. Aivan turhaan tuhlaat tuollaiseen voimiasi. Tarvitset kaikki voimasi kestääksesi kuoleman.
Sir Ferant koputteli silti kuuntelematta miestä.
- Tiedä sitten, kiduttavatko meitä, mies puheli. Mutta poltto roviolla on ainakin varma, hän tuumi.
Sir Ferant huokaisi ja alkoi sitten istua pää polviin painettuna.
- Tiedätkös, he tapaavat murskata ensiksi kädet ja jalat, mies puheli.
Sir Ferant koetti olla kuuntelematta miestä.
- Suosittua on myös käsittely kuumalla raudalla, mies sanoi. Siinä raavainkin mies alkaa ulvoa armoa. Jaa-a, se on menoa sitten.
Sir Ferant pysyi hiljaa. Häntä alkoi väsyttää ja hän kävi pitkäkseen ja alkoi nukkua. Mies kuului vielä puhuvan jotakin systeemin muuttamisesta, mutta sir Ferant ei saanut siitä selvää, eikä se häntä kiinnostanutkaan.
Sir Ferant heräsi taas joskus virkeämpänä ja hiukan paremmassa kunnossa. Hän kuuli huoneesta tasaista hengitystä toverinsa suunnasta. Sir Ferantin ajantaju oli vain aivan sekaisin.
Sir Ferant makasi kaikessa rauhassa maassa ja koetti vieläkin parannella olotilaansa. Huoneessa tuntui olevan tyrmäksi kohtuullisen lämmintä ja kuivaa.
Sir Ferant odotteli, että joku tulisi päästämään hänet ulos. Hänellä alkoi olla jo nälkäkin, mutta eipä siihen muu kuin odotus auttanut. Sir Ferant kokeili kädellään, oliko hänellä vielä kuumetta. Hänen otsansa tuntui hiukan kuumalta, mutta ilmeisesti pahin oli ohi. Sir Ferant lepäili sitten lisää vielä.
Sir Ferant kuuli jonkin määrittelemättömän ajan päästä ovelta rapinaa. Hän nousi istumaan ja katsoi ovelle. Ovi aukesi samassa ja sieltä näkyi hiukan valoa. Sitten jonkin hahmo peitti sen ilmestyessään oven eteen.
- Oli jo aikakin, sir Ferant sanoi ja nousi varovasti ylös.
Joku tunnuttiin tyrkkäävän sisään ja sitten ovi sulkeutui.
- Kuka olet? sir Ferant kuuli uuden tulokkaan kysyvän.
- Olen sir Ferant, sir Ferant vastasi.
Hän kuuli vanhan seuralaisensa havahtuvan.
- Kenet me saimme seuraksemme? sir Ferant kysyi.
- Mitä sinä täällä teet? tulokas kysyi ja sir Ferant alkoi tunnistaa, että ääni kuului Daegamille.

Kudast luostarilla
Kudast odotti hetken muurin luona ja kuunteli ääniä sisältä. Hän kuuli hälinää muurien takaa ja ryntäsi sitten metsän suojaan.
Kudast pääsi ongelmatta metsään, eikä kukaan kuulunut ajavan häntä takaa. Kudast suuntasi muiden luo. Hän pääsi puun luokse, jossa leiri oli, mutta toisia ei näkynyt siellä. Katos oli kyllä paikallaan.
Kudast katseli leiriä, mutta taistelun merkkejä tai muuta ei näkynyt. Niinpä Kudast jäi siihen ja odotteli muita toivoen, että nämä olivat vain kävelemässä tai jotain.
Sade jatkui, mutta toisia ei kuulunut. Sen sijaan luostarin suunnasta kuului vielä heikkoja ihmisääniä. Kudast nousi ja lähti nilkuttamaan tielle. Hän pääsi tielle ongelmitta ja lähti kävelemään pois päin luostarista varovasti.
Samassa Kudast kuuli askeleita takaansa. Hän ryntäsi takaisin metsään.
- Kudast, sinäkö? Kudast kuuli sihahduksen takaansa.
- Kyllä, Kudast vastasi.
- Luulin aluksi, että se oli joku muu, Kudast kuuli Gildonin äänen sanovan sateesta.
Kudast erotti Gildonin kookkaan olemuksenkin.
- Palataan leiriin, Kudast sanoi ja lähti astelemaan leiriin päin.
- Me menimme toiseen paikkaan, Gildon totesi ja suuntasi toiseen suuntaan. Luulimme, että sinun on käynyt huonosti.
- Miksi? Kudast kysyi ja kääntyi seuraamaan Gildonia varovasti.
- Koska viivyit niin pitkään, vaikka olit vain tiedustelemassa, Gildon vastasi.
Kaksikko sai näkyviinsä jo hevosen sateen keskeltä.
- Minä lähden vielä uudelleen käymään siellä, Kudast ilmoitti. Ensi yönä varmaankin.
- Mitä olet saanut selville? Gildon kysyi.

Metsässä
- Kudast! Ganrist huudahti.
- Tiedän missä heidän johtajansa huone on, Kudast sanoi Gildonille. En tutkinut vielä joen toiselta puolelta.
- Vai käväisit sinä tiedustelemassa vähän, Ganrist sanoi hymyillen.
- Et siis jäänyt kiinni? Gildon varmisti Kudastilta.
- En, Kudast vastasi. Mutta he tietävät jonkun käyneen siellä, sillä jouduin surmaamaan yhden munkin.
- No huh! Gildon sanoi hermostuneesti. He ryhtyvät varmasti etsimään meitä.
- Mikä tarkoittaa että luostarissa on vähemmän vartijoita, Kudast totesi tyynesti.
- Hienoa, Ganrist sanoi. Vielä kun saisi jostain aseen - ei sattunut tarttumaan mukaan?
- Arvasinhan, että tämä päättyy kurjasti, Gildon mumisi.
- Miten niin? Kudast kysyi. Kaikkihan sujuu hyvin.
Ganrist hymyili.
- Meitä aletaan etsiä ellei jo etsitäkin, Gildon sanoi hermostuneesti.
- Te lähdette hevosen kanssa takaisin paronin luo, Kudast päätti. Tai ainakin toinen teistä. Kerrotte että täällä todella on kapina aikeita. Minä piiloudun ja menen ensi yönä takaisin luostariin.
- Minä menen, Gildon vastasi heti.
- Minä pärjään yksinkin täällä, Kudast jatkoi. Ja teillä kummallakaan ei ole aseita. Joten olisi paras jos kumpikin lähdette.
- Samapa se, Gildon totesi.
Ganrist näytti mietteliäältä.
- Mutta lähden mielelläni sitten heti enkä viidestoista päivä, Gildon sanoi.
- Luulen että haluaisin jäädä, mutta pärjäätkö sinä Gildon matkalla yksinäsi? Ganrist kysyi.
- Kyllä minä pärjään, Gildon vakuutti.
- Parempi että vain yksi jää, Kudast sanoi. Helpompi piiloutua.
- Kukapa tällaista kulkumiestä ahdistaisi, Gildon lisäsi. Te ritarit olette sitten ihan toinen juttu.
- Jos olet vakuuttunut, Kudast, että haluat mennä yksin niin lähden saattamaan kyllä Gildonia, Ganrist sanoi. Toisaalta... Kapinalliset veivät kilpeni ja varusteeni ja haluaisin ne kyllä takaisin. Saankohan niitä enää koskaan.
- Voit tietenkin palata apujoukkojen kanssa, Kudast huomautti.
- Ehkä se on parasta niin, Ganrist tuumi.
- Kyllä. Lähtekää heti. Minä menen piilottamaan jälkiämme siellä leirillä, Kudast sanoi ja lähti nilkuttaen juoksemaan takaisin leirille.
- Mennään, Gildon sanoi hermostuneesti. Kudast voi huolehtia niistä, mutta mennään me nyt jo.
- Lähdetään vaan, Ganrist sanoi. Onnea Kudast.

Kudast vanhalla leirillä
Kudast pääsi vanhalle leirille. Sade vain jatkui. Luostarin suunnasta kuuluvat äänet olivat vaienneet. Kudast purki leirin nopeasti ja peitteli jälkiä mahdollisimman tehokkaasti. Hän sai jotenkuten jäljet peiteltyä, joskin pimeässä ja sateessa se oli hankalaa.
Kudast keräsi tavaransa ja lähti metsän laitaan puulle, jossa oli ollut aiemminkin. Hän pääsi sinne, eikä luostarin suunnasta kuulunut enää mitään huolestuttavia ääniä. Kudast kiipesi puuhun ja viritti sitten makuualustan ja köyden avulla jonkinlaisen nukkumapaikan. Sitten hän ryhtyi nukkumaan.
Kudast nukahti pian lakkaamattomasta sateesta huolimatta.

Ganrist ja Gildon metsässä
- Ota sinä hevonen, Gildon kehotti.
- Selvä, Ganrist suostui.
- Lähdetään pian matkaan, että ehdimme taittaa taivalta. Kun olemme turvallisen matkan päässä, voisimme ottaa torkut, Gildon ehdottaa. Minä en ainakaan jaksa koko yötä matkata.
Ganrist kiipesi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan.
- Tehdään näin. Mennään ensin vähän matkaa metsää pitkin, hän sanoi.
- Tehdään niin, Gildon suostui.
Kaksikko kulki sitten metsän poikki sateen ropistessa. Mitään huolestuttavaa ei tuntunut kuuluvan heidän kulkiessaan.
Kaksikko ei ollut kulkenut kovinkaan pitkään, kun Gildon ehdotti leiriytymistä.
- Jaha, Ganrist hymyili. Sopii.
- Uuuh, kadun syvästi, että lähdin koko reissulle, Gildon sanoi ja valahti maahan teennäisen väsyneenä.
- Noh, äläpäs nyt, Ganrist sanoi hymyillen yhä.
Gildon kaivoi esiin huopansa ja sanoi:
- Kirottu sade! Olisi pitänyt harkita kahdesti ennen kuin lähdin sen intomielen matkaan.
- Eihän tässä nyt asiat mitenkään huonosti ole, Ganrist lohdutti. Sadetta se vain on.
- Jos en olisi lähtenyt, olisin nyt lämpimän takan ääressä kauniita naisia ympärilläni, Gildon jurputti.
Gildon kävi sitten nukkumaan. Ganrist pystytteli vielä valveilla. Gildon kuului taas kuorsaavan ja alkoi Ganristiakin väsymys painaa. Sade vain jatkui jatkumistaan.
Ganrist yritti vähän aikaa valvoa, etteivät mahdolliset jäljittäjät saisi heti kiinni, mutta kävi sitten tovin päästä nukkumaan. Kaikki vaikutti rauhalliselta ja Ganrist vaipui uneen.
Ganrist heräsi johonkin aikaan Gildonin ravistellessa häntä varovasti. Yhä tuntui satavan, mutta oli hiukan valoisampaa, joten ilmeisesti oli aamu.
- Huh, mitä nyt? Ganrist kysyi. Jatketaan ilmeisesti matkaa.
- Shh, Gildon sanoi. Tien suunnasta kuuluu ääniä.
Ganrist yritti puun takaa kuunnella ja tarkkailla tietä. Hän näki kohta tielle ilmestyvän jonkin joukon aseistettuja talonpoikia. Heitä oli noin tusinan verran ja heillä oli mukanaan aasi, joka veti kärryjä.
Ganrist yritti olla piilossa ja katsoa, että hevonenkin olisi. Talonpojat kulkivat luostarin suuntaan. Heillä oli joku ritarilta vaikuttava kookas mies vankina.
Ganrist katsoi Gildonia ja kysyi:
- Tunnetko?
Kärryillä makasi joku toinen munkilta näyttävä mies, joka kuuli vakuuttavan syyttömyyttään. Gildon oli jähmettynyt ja tuijotti tielle suu auki.
- Se, se on paroni! Gildon sihahti toivuttuaan ällistyksestään.
- Oijoi, Ganrist kauhistui. Jostain olisi pakko saada nyt ase. Mutta tusinan verran...
- Liikaa minullekin, Gildon kuiskasi hiljaa. Mutta emme voi jättää tätä tähän. Paronille voi käydä huonosti noiden talonpoikien käsissä.
- Emme, Ganrist myönsi. Onkohan mitään paikkaa mistä voisimme hakea apua vai lähdemmekö seuraamaan heitä...
- Kudast. Pystyisikö hän vapauttamaan paronin? Gildon pohti kuumeisesti.
Seurue näytti kulkeneen jo kauemmas.
- Kudast on varmaankin jo luostarissa, Ganrist arveli.
- Hänhän sanoi odottavansa yöhön, Gildon muistutti.
- Mutta ilmeisesti meidän on seurattava nyt talonpoikia, Ganrist jatkoi.
- Niin, seurataan, mutta varovasti, Gildon suostui. Enpä tosiaan haluaisi joutua heidän käsiinsä, jos he epälevät aikeitamme.
Gildon lähti seuraamaan talonpoikia pysytellen hyvän välimatkan päässä. Ganrist seurasi hänen perässään jättäen hevosen paikalleen.
Kaksikko seuraili talonpoikia jonkin aikaa ja huomasi, että he olivat menossa luostarin suuntaan. Talonpojat kulkivat luostarille ja menivät kohta isosta portista sisälle vankeineen kaikkineen.
- Ei varmaankaan muuta voida kuin yrittää löytää Kudast, Ganrist tuumi. Jäädään tänne metsän puolelle.
- Jäädään, Gildon suostui. Missä Kudast mahtaisi olla?
- Lähdetään kiertämään vaikkapa tuolta joen puolelta luostaria ympäri, Ganrist ehdotti.
- Minä en enää joen yli mene! Gildon huudahti.
- No kierretään toista kautta, Ganrist sanoi.
- Ehkä meidän kannattaa hajaantua, Gildon ehdotti.
- No mitäs sitten jos toinen löytää Kudastin, sen jälkeen toinen on taas eksyksissä muista, Ganrist sanoi.
- No, tavataan vaikka siinä uudemmassa leirissä, Gildon ehdotti.
- Noh. Käyhän tuo, Ganrist suostui.
Gildon nyökkäsi ja kysyi:
- Kumpaan suuntaan menet?
- Lähden joen suuntaan, Ganrist vastasi.
- Minä menen sitten toisaalle, Gildon totesi.
Ganrist lähti menemään. Gildonkin lähti aikailematta sauvansa kanssa toiseen suuntaan.
Ganrist kiersi vähän kauempaa tien yli. Luostarilla näytti yllättävänkin rauhalliselta. Edes vartijoita ei näkynyt siellä tai mitään sellaista. Kudastia ei kuitenkaan näkynyt, kun Ganrist etsiskeli häntä omasta suunnastaan. Sade vain jatkui hellittämättä.
Ganrist kiersi luostarin rivakasti ja tulisi sitten sen toiselta puolelta. Ganrist ei kuitenkaan tuntunut löytävän Kudastia, eikä hänestä näkynyt vilaustakaan.
Ganrist lähti katsomaan uudelta leiriltä. Gildon odotteli jo siellä ja kysyi:
- Löytyikö?
- Ei, Ganrist vastasi. Onkohan hän niin hyvin piilossa vai mennyt jo sisälle?
- Tai jäänyt kiinni, Gildon sanoi synkästi.
- Niin, Ganrist nyökkäsi. Pitäisiköhän minun yrittää taas illan suussa muurin yli?
Samassa Kudast ilmestyi paikalle kuin tyhjästä.

Kudast herää
Kudast heräsi joskus aamulla sisäisen kellonsa herättämänä. Sade tuntui yhä jatkuvan. Kudast yritti nukahtaa uudelleen. Kaikki vaikutti rauhalliselta, joten Kudast nukahti sitten uudelleen.
Kudast heräsi johonkin aikaan kuullessaan ihmisten ääniä. Ilmeisesti oli vielä päivä ja sade jatkui yhä.
Kudast katseli varovasti oksien lomasta, mistä äänet kuuluivat. Hän huomasi, että ne tulivat aivan läheltä, ja Kudast huomasi siellä seisovan Gildonin ja Ganristin, joiden piti olla matkalla linnaan.
Kudast yritti tähystää näkyykö kauempana ketään. Ketään ei näkynyt, mutta Kudast kuuli Gildonin sanovan jotakin kiinnijäämisestä. Ganrist nyökkäsi hänen sanoilleen.
Kudast alkoi varovasti laskeutua puusta ja tarkkaili koko ajan ympäristöään. Ganrist ja Gildon näyttivät olevan melkein siinä kohdassa, jossa oli uusi leiri. Kudast kipusi alas puusta ilman, että toiset edes huomasivat häntä. Kudast lähti varovasti heidän luokseen.
- Pitäisiköhän minun yrittää taas illan suussa muurin yli? Kudast kuuli Ganristin sanovan juuri.

Metsässä
- Mitä te teette täällä? kysyi Kudast astuen yllättäen esiin melko lähellä.
- Kudast, etsimmekin jo sinua. Näitkö sen kulkueen joka tietä myöten tuli? Ganrist kysyi synkkänä.
Gildonkin katsoi Kudastia synkkänä.
- En, Kudast vastasi. Teidän piti mennä linnaan. Mitä te teette yhä täällä?
- Paroni on vangittu, Ganrist ilmoitti vaisusti. Turha sinne linnallekaan on kai mennä.
- Mitä? Kudast huudahti.
- Totta se on, Gildon sanoi nyökäten.
- Mistä tiedät? Kudast kysyi.
- Joku pahainen talonpoikalauma kuljetti paronia kuin teurasta köydessä, Gildon sanoi.
- Minne? Kudast kysyi.
- Luostariin, Ganrist vastasi.
Gildon nyökkäsi synkkänä.
- Helvetti, Kudast kirosi. Minä lähden heti ensi yönä katsomaan sinne.
- Toivottavasti ei ole silloin liian myöhäistä, Gildon totesi.
- Emme voi tehdä mitään päivällä, Kudast sanoi. Luuletteko että pääsisitte muurista yli?
- Minä tulen nyt mukaan, Ganrist päätti. En voi jäädä odottamaan.
- Luuletko että pärjäisit siellä? Kudast kysyi.
- Eiköhän tuosta pääse, Ganrist arveli.
- Minä voin mainiosti jäädä vahtiin, Gildon totesi. Ei minusta ole hiiviskelemään luostarien pihoissa.
- Pärjään varmaankin, Ganrist sanoi.
- Oletko tehnyt mitään tällaista ennen? Kudast kysyi.
- En ole hiiviskellyt luostareissa, mutta muuten tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää, Ganrist vastasi.
Kudast nyökkäsi ja sanoi:
- Toivottavasti pärjäät. Minä menen takaisin puuhun. Jääkää te kaksi kauemmas. Illan suussa tulkaa puun alle. Gildon voi silloin kiivetä ylös piiloon kun me menemme sisälle.
- Taidan käydä tuolla kauempana joella, Ganrist ilmoitti. Yritän taas kalastaa hieman.
Gildon huokaisi ja sanoi:
- Kunpa en olisi mennyt tähän koko juttuun mukaan.
Kudast lähti astelemaan puulle. Gildon siirtyi hiukan kauemmaksi ja kääriytyi sitten huopaansa. Ganrist lähti hetken päästä joelle päin.

Kudast puussa
Kudast kiipesi takaisin puuhun ja tutkaili hetken luostaria. Sade hiukan haittasi näkyvyyttä, mutta Kudast huomasi, että luostarin pihalla seisoi muutamia aseistettuja talonpoikia. Jokunen munkki kulki satunnaisesti pihan poikki.
Jossakin vaiheessa päärakennuksesta ilmestyi kuusi aseistettua talonpoikaa ja he lähtivät ulos luostarista pienen oven kautta, joka oli jonkinlaisessa muurin vieressä olevassa rakennuksessa. Joen yli näytti menevän nyt puinen lautasilta. Joen vastarannalla näytti muurien suojassa olevan pari rakennusta ja Kudast näki jonkun naisen kulkevan kohta sillan yli toisesta rakennuksesta. Nainen näytti tulevan kohta takaisin sillan yli käytyään päärakennuksessa.
Kudast kävi nukkumaan ja odottamaan iltaa. Hän nukahti siinä sitten.

Daegam ja sir Ferant vankilassa
Daegam kysyi hieman hölmistyneenä piittaamatta sir Ferantin kysymyksestä:
- Mitä sinä täällä teet?
- No en minä tänne kyllä itse kävellyt, sir Ferant vastasi.
- Mitä nyt? kuului joku kolmas ääni pimeästä nurkasta.
- Ketä kaikki täällä nyt on? Daegam kysyi. Minä olen Daegam.
- No tuo tuolla nurkassa on joku oikea rikollinen, sir Ferant ilmoitti.
- Pötyä, minä olen vain uhri, miehen ääni vastasi nurkasta.
Daegam huokaisi ja käveli seinän vierelle istumaan.
- Mikä tämä paikka on? sir Ferant kysyi.
- Se luostari, Daegam vastasi.
- Missä Ayzabel ja muut ovat? sir Ferant kysyi ja meni paronin lähelle istumaan.
- Mistä minä tietäisin, Daegam sanoi. Tipuin silloin veteen, jos et muista.
- Aah, eli et tavannut heitä sen jälkeen, sir Ferant sanoi. Hyvä, että selvisit hengissä. Hyppäsin kyllä perääsi, mutta kehnona uimarina en sinua tavoittanut. Itsekin meinasin hukkua, mutta olenkin vain kuumeessa nyt. Miksi sinut tänne vankilaan tuotiin?
- Emme me kauan enää hengissä ole, mies sanoi synkästi. Väärä systeemi tekee meistä pian selvää.
- Aion tulla tänne selvittämään sitä kapinaa, mutta vähissä varusteissa jouduin tusinan verran miehiä vastaan, Daegam kertoi.
- Sen siitä saa, kun aikoo aseita käyttää, sir Ferant totesi.
- Ihmetyttää, kun Ayzabel ei ole vielä tullut sinua hakemaan, Daegam sanoi.
- Niinpä, mutta ehkä parempi näin, sir Ferant arveli.
- Vain typerys haluaa kuolla, Daegam huomautti.
- No ei me tässä kuolemassa olla, sir Ferant sanoi.
- Voipi olla, että meidät, tai ainakin minut uhrataan, Daegam tuumi. Puhuivat jostain uudesta jumalastaan.
Daegam huokaisi. Sir Ferant mutisi hetken.
- Niin muuten, sallit varmaan sen, että omistaudun Pyhälle Calanarille, kun saavumme linnaan? hän kysyi aika yllättäen.
- Häh? Daegam ällistyi. Oletko sinäkin hurahtanut?
- No en! sir Ferant kiisti. Se on kutsumukseni.
Daegam hymähti.
- Ei minusta aseita käyttämään enää ole, sir Ferant sanoi. Ayzabel hoitaa senkin, hän mutisi vähän surullisesti.
- Mikä nykyään ritareita vaivaa? Daegam ihmetteli. Kaikki vain haluaa hyppiä kukkaniityillä.
- Minä olen realisti, mies nurkasta sanoi. Mutta systeemin on muututtava.
- No minun hyppimiset on vähissä, Ayzabel kun on olemassa, sir Ferant sanoi.
- Saisit ryhdistäytyä, Daegam moitti. Ei mikään ihmekään jos Ayzabel sinua niin pompottaa kun et ole yhtään mies pistämään vastaan.
- No arvaa olenko yrittänyt! sir Ferant huudahti. Etpä itsekkään häneen ole saanut kuria, hän sanoi takaisin.
- Hän on minusta ihan hyvän ollut vielä, Daegam sanoi.
- Mutta Pyhän Calanarin oppien mukaan, meidän täytyy tehdä toisille siten, kuin me tahdomme hänen tekevän meille, sir Ferant jatkoi.
Daegam hymähti.
- Saan luvallasi vihkiytyä sitten linnassa uuteen oppiin? sir Ferant kysyi.
Daegam ei vastannut mitään.
- Käykö? sir Ferant pyysi. Minusta sitten voisi ollakin jotain apua. Turha minun elää, jos meno jatkuu tällaisena. Kerrankin on jotain, jossa voisin vaikuttaa ja onnistuisin. Ayzabelin sylinallena ei ole niin mukavaa.
- Vanki, mikä on sinun nimesi ja miksi olet täällä? Daegam kysyi.
- Hei, voitko vastata? sir Ferant kysyi ja tuuppasi paronia.
- Minä olen Nel, mies vastasi.
Daegam kysyi ärtyneenä Ferantilta:
- Haluatko nyt että tuuppaan sinua?
- Ja minut on vangittu, koska paljastan ihmisille, mitä Pyhä Malkion oikeasti ajatteli, Nel jatkoi. Vallanpitäjät tahtovat vaientaa sanomani, mutta minun jälkeeni on tuleva muitakin.
- No tuuppaa, jos niin tahdot, sir Ferant sanoi. Mutta voitko antaa minulle luvan?
- Ferant, onko sinun kädet vielä sidotut? Daegam kysyi.
- No vastaa ensin, sir Ferant vaati.
- Nel, onko sinun kädet sidotut? Daegam kysyi.
- Mitäpä he niitä olisivat sitoneet, Nel vastasi.
- Miksi et voi vastata? sir Ferant valitti paronille.
Daegam meni Nelin luokse ja käänsi selkänsä tätä kohti:
- Avaatko köydet?
- Voitte ihan vapaasti unohtaa kaikki suunnitelmat tulevaisuutta varten, Nel sanoi.
Sir Ferant mutisi jotain ja istuskeli sitten hiljaa.
- Meidät tapetaan pian, Nel ilmoitti. Pääsemme roviolle, kuten kunnon jumalanpilkkaajat ainakin, hän sanoi ivallisesti.
- Avaa ne siteet nyt, Daegam kehotti. Pitääkö sinua potkia että avaat ne?
Nel murahti jotakin.
- Johan ne ovat auki, Nel murahti.
Daegam käveli hieman hölmistyneenä takaisin seinän vierustalle istumaan.
- Tiedätkös, teillä on mahdollisuus kuolla loistavasti marttyyreinä, Nel sanoi.
- En tullut tänne kuolemaan, Daegam sanoi. Minulla on vielä paljon selvitettävänä asioita. Jos kuolen, koko sukuni kirotaan.
- Marttyyrinä pääsysi Lohtuun olisi selvä, Nel vakuutti. Sinun pitää vain uskoa uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Jossa kaikilla kasteilla on oikeus valtaan.
- Ei minua kiinnosta saarnasi, Daegam ilmoitti.
- Jos ajattelet itsekin asiaa, niin toteat, että uusi yhteiskuntajärjestys on oikeus ja kohtuus, Nel väitti. Siinä jokainen kasti asettaa edustajiaan hallitsemaan kreivin kanssa.
- Paras tapa hallita on pitää talonpojat kurin alla, ettei he saa tällaisia päähänpistoksia, Daegam tokaisi.
- Liian kauan ovat talonpojat alistuneet herrojensa mielivaltaan, Nel sanoi. Siitä on tuleva loppu. Vaikka me kuolemme, toiset jatkavat.
- Jos minä kuolen, niin silloin minä en jatka, Daegam sanoi. Minua kiinnosta, jos joku toinen nyt sitten tulee paroniksi. Haluan itse elää idiootti.
- Ei tässä ole enää toivoa, Nel sanoi pimeässä. Täältä ei pääse pakenemaan minnekään ja meidät korkeintaan hakea kidutettaviksi tai teloitettaviksi.
Pian ovi avattiin ja sisään nakattiin jotakin. Ovi suljettiin sitten taas. Nel kuului ryömivän ja hakevan maasta jotakin.
- Mitä siellä on? Daegam kysyi.
- Ruokaa, Nel vastasi ja kuului alkavan mutustaa jotakin.
Daegam lähti menemään Nelin luokse ja koetti itsekin löytää ruokaa.
Daegam alkoi syödä.
Jonkin ajan päästä ovi aukesi ja sieltä käskettiin:
- Se iso roisto ulos ja heti! Vauhtia!
- Minuako tarkoitatte? Daegam kysyi.
- Ala tulla, roisto! vartija karjaisi.
Daegam nousi kömpelösti ylös ja lähti ulos sellistä. Ovi suljettiin sitten.

Daegam kellarissa
Kellarissa oli viisi aseistettua vartijaa. Neljä heistä lähti viemään Daegamia tiukasti vartioituna yläkertaan.
- Kenen luo viette minua? Daegam kysyi.
- Hiljaa, roisto! yksi vartijoista komensi ja pisti Daegamia kevyesti niskaan keihäällään.
Daegam kuljetettiin jonkinlaisen kirkontapaisen läpi portaisiin. Hänet ohjattiin portaita pitkin pieneen käytävään, joka oli päärakennuksen tornissa. Yksi vartijoista tarttui Daegamin käsiin ja veti ne Daegamin selän taakse. Sitten vartija sitoi kätesi lujasti köysillä.
Vartija koputti toiselle ovelle ja äänen sen takaa kuultuaan avasi oven ja sysäsi Daegamin sisälle. Siellä oli pieni ja varsin hämärä huone. Aivan oven luona oli pari soihtua, jotka paloivat, mutta niiden päällä oli jonkinlainen himmentävä suoja. Huoneessa istui joku peittävästi kaapuun pukeutunut hahmo tuolilla, joka oli jonkin korokkeen päällä. Hän jäi varsin varjoihin.
Huoneessa ei näkynyt ikkunoita ja muutenkin siellä oli hämärää. Daegam aisti, kuinka kaavun suojista henkilö tarkasteli häntä.
- Sinulla oli jotain asiaa? Daegam töksäytti.
- Väität olevasi jokin paroni, henkilö kysyi epäselvällä äänellä, kuin tarkoituksella muuttaen sitä.
- Niin, Daegam vastasi.
- Mitä teet täällä? henkilö kysyi.
- Kuulin, että täällä on jonkinlaista kapinaa ja tulin selvittämään asian ritareideni kanssa, Daegam vastasi.
Henkilö ei sanonut mitään vaan tuntui tarkastelevan Daegamia.
- Kuka sinä olet? Daegam kysyi.
- Sinun sanotaan palvovan paholaista, henkilö sanoi uhkaavasti.
- Palvon Pyhää Ehilmiä, Daegam vastasi. Hän on pyhimykseni.
- Palvot Punaista Paholaista, henkilö väitti uhkaavasti.
- En, Daegam kiisti.
- Lukuisat todistajat ovat sen nähneet, henkilö sanoi.
Daegam naurahti ja kysyi:
- Nähneet minkä?
- Sinut ja Punaisen Paholaisen, henkilö vastasi.
- Tarkoitatko sitä pirun Ayzabeliä? Daegam kysyi. Sellaista naista?
- Punaista? henkilö kysyi.
- Niin. Punainen iholtaan, Daegam selitti.
- Tapaus on selvä, henkilö sanoi ja nousi ylös. Olet paritellut Punaisen Paholaisen kanssa.
Daegam pudisti päätään ja sanoi:
- En.
Hahmo käveli ovelle ja avasi sen.
- Tiedättekö missä Ayzabel on? Daegam kysyi.
- Viekää hänet, henkilö sanoi vartijoille, jotka olivat oven takana.
Hän ei näyttänyt kuuntelevan Daegamin sanoja ja piti kasvonsa piilossa.
Vartijat tarttuivat Daegamiin ja ohjasivat tämän ulos huoneesta. Vartijat veivät Daegamin alas ja sitten kellariin. Siellä he irrottivat Daegamin köydet ja sysäsivät takaisin vankilaan.

Sir Ferant ja Nel vankilassa
Sir Ferant huokasi syvään, kävi etsimässä ruokaa ja palasi syömään sitä paikalleen.
- Ota tästä vettäkin, Nel sanoi ja ojensi jonkin kupin sir Ferantille.
Tämä otti vedenkin.
- Saisi loppu jo tulla, Nel totesi.
Sir Ferant istuskeli hiljaa syönnin jälkeen.
- Oletko jo vakuuttunut uuden järjestyksen tarpeellisuudesta? Nel kysyi.
Sir Ferant ei vastannut.
- Marttyyrien tie on meidänkin tiemme, Nel totesi.
Jonkin ajan päästä ovi aukesi ja Daegam sysättiin takaisin.

Daegam, sir Ferant ja Nel vankilassa
Daegam tuli takaisin selliin.
- Toinen roisto tänne, kuului ovelta. Vauhtia!
Sir Ferant nousi ylös ja lähti ovelle. Daegam tokaisi sir Ferantille tämän poistuessa huoneesta:
- Ihan mukava, että pelastit silloin sen huoran.
Daegam meni takaisin istumaan seinän viereen. Sir Ferant vietiin pois ja ovi suljettiin.

Sir Ferant kellarissa
Oven ulkopuolella oli viisi vartijaa. He olivat keihäillä aseistettuja talonpoikia. Paikka näytti olevan jonkinlainen kellari.
Yksi talonpojista sitoi sir Ferantin kädet selän taakse, eikä tämä vastustellut. Sitten neljä vartijaa lähti kuljettamaan sir Ferantia portaita ylös ja ritari kulki kiltisti heidän mukanaan.
Seurue kulki jonkin tuvan poikki johonkin kirkon tapaiseen huoneeseen. Sitten he menivät portaita pitkin jonnekin pieneen käytävään. Vartijat koputtivat ovelle ja saatuaan jonkin äännähdyksen sen takaa avasivat oven ja työnsivät sir Ferantin sisään.
Oven takana oli pieni ja varsin hämärä huone. Aivan siinä oven luona oli pari soihtua, jotka paloivat, mutta niiden päällä oli jonkinlainen himmentävä suoja. Huoneessa istui joku peittävästi kaapuun pukeutunut hahmo tuolilla, joka oli jonkin korokkeen päällä. Hän jäi varsin varjoihin. Huoneessa ei näkynyt ikkunoita ja muutenkin siellä oli hämärää.
Kaapuhahmo tuntui tarkastelevan sir Ferantia, joka katseli muualle kuin kaapuhahmoon. Kaapuhahmo ei sanonut mitään.
- Oliko sinulla jotain asiaakin, vai miksi minut on tänne tuotu? sir Ferant kysyi sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen ja kääntyi katsomaan kaapuhahmoon.
- Olet palvonut Punaista Paholaista, henkilö sanoi epäselvällä äänellä, kuin tarkoituksella muuttaen sitä.
- Ai Ayzabeliä? sir Ferant kysyi kaapuhahmolta. No olen oikeastaan koittanut vastustella häntä jatkuvasti.
- Tiedät varmasti, mikä on rangaistus makaamisesta Paholaisen kanssa, henkilö sanoi uhkaavasti.
- Pääsenpä tästä riivatusta elämästäni, sir Ferant sanoi kaapuhahmolle pelkoa tuntematta. Se on pikemmin palkkio minulle, kuin rangaistus.
- Miksi niin? henkilö kysyi kumeasti.
- Ennemmin vapaudun tuon paholaiseksi kutsutun naisen otteesta, kuin jatkan samaa rataa, sir Ferant sanoi henkilölle. Olen kyllä itsekin häntä koittanut tappaa. Mutta, sir Ferant aloitti ja naurahti hieman. Vaikka olettekin varmasti mahtava, et sinä ja etkä talonpojat hänelle pärjää. Ironista, eikö?
- Seuraako Paholainen sinua? henkilö kysyi vastaamatta sir Ferantille.
- Näin on, sir Ferant vahvisti. Sanoisin, että olette pulassa, jos ette tosiaan tiedä, miten aiotte tämän tuhota.
- Haluamme Punaisen Paholaisen tänne ja tuhota pahan, henkilö ilmoitti.
- Kaikella kunnioituksella, mutta tuhoudutte kyllä itse, sir Ferant epäili.
- Voimamme ovat suuret ja Pyhän Serillin mahti on takanamme, henkilö ilmoitti itsevarmasti. Sinun on mahdollista sovittaa syntisi Jumalan silmissä, jos tuo Punaisen Paholaisen tänne.
- Sepä hienoa, sir Ferant sanoi miehelle. Onnea yritykselle.
- Vannotko tuovasi Punaisen Paholaisen tänne tuhottavaksi? mies kysyi.
- Miehelle, joka ei edes esittäydy? sir Ferant kysyi.
- Inkvisiittori Humbert, mies ilmoitti kumeasti. Työni on puhdistaa maailma synnistä.
- Tunnetko mahdollisesti inkvisiittori Phedruksen? sir Ferant kysyi.
- Kyllä, olen sattunut joskus tapaamaan hänet, inkvisiittori Humbert vastasi. Hyvä mies, mutta heikko.
- Näin on, hänkin on nöyrtynyt paholaisen edessä, sir Ferant paljasti. Mutta, mitä siis hyödyn tästä sopimuksesta?
- Saat syntisi anteeksi, inkvisiittori ilmoitti. Ja osoitat Jumalan silmissä, että luovut Paholaisesta.
- Vannotko, että vapautat myös paronin, jos tähän suostun? sir Ferant kysyi.
- Sen vannon, kautta kunniani, inkvisiittori ilmoitti juhlallisesti. Anteeksi, etten kättele tai paljasta kasvojani, sillä se ei ole kaunista katsottavaa.
- Ymmärrän, sir Ferant sanoi.
- Tässä ammatissa ei pitäisi joutua syntisten käsiin, inkvisiittori totesi kuivasti.
- Noh, olen ensinnäkin vähän sairas vielä ja tarvitsisin parannusta, ennen kuin voisin hakea sen paholaisen tänne, sir Ferant sanoi.
- Pyhän Serillin voima parantaa sinut kosketuksesta, jos uskosi on vahva, inkvisiittori ilmoitti. Jos vannot tekeväsi sen, mitä olen käskenyt, päästän sinut matkaan.
- Vannon, että tuon paholaisen tänne tuhottavaksi, sir Ferant vannoi.
- Punaisen Paholaisen, Ayzabelin, inkvisiittori korjasi.
- Hänet juuri, sir Ferant vahvisti. Mutta vanno puolestasi, että kohtelet nyt paronia kunnolla ja päästät hänet vankilastaan.
Inkvisiittori nyökkäsi, nousi ylös ja meni ovelle. Hän avasi sen, meni ulos ja sulki oven perässään. Sir Ferant jäi yksin hämärään huoneeseen, joka tuntui hiukan hermostuttavalta. Sir Ferant huokasi.
Kohta ovi aukesi ja vartijat hakivat sir Ferantin pois. Inkvisiittori palasi huoneeseen.
Käytävässä sir Ferantin käsien siteet irrotettiin. Sitten yksi talonpojista opasti sir Ferantin jurona alakertaan. Siellä oli hieno kirkkotila, jossa oli seinämaalauksia ja muuta. Joku kasvonsa hupulla peittänyt mies tuli sir Ferantin luokse ja ohjasi tämän sanaakaan sanomatta alttarin luokse.
Mies nosti alttarille suurehko puulaatikon. Hän avasi sen varovasti ja viittasi sir Ferantia lähemmäs. Tämä tuli lähemmäs ja kuuli selkänsä takaa hartaita henkäyksiä muiden huoneessa olijoiden suusta.
Sir Ferant näki arkussa ihmisenluut, jotka olivat aivan puhtaat ja kiiltelevät. Niistä tuntui hehkuvan suorastaan käsin kosketeltavaa voimaa. Voima tuntui sir Ferantistakin, kokemattomasta uskovaisesta, todella pyhältä ja mahtavalta. Luut tuntuivat suorastaan imevän hänen huomionsa puoleensa ja sir Ferantin täytti harras mieli.
Sir Ferant katsoi huppumiestä kysyvästi. Huppumies viittasi luihin päin. Sir Ferant katsoi luita sitten. Hän tunsi olonsa aivan huumaantuneeksi ja saattoi nyt käsittää, miksi hänen takaansa kuului huokailua ja pyhimyksen ylistystä.
Kaapumies liukui hiljaa sir Ferantin vierelle ja kosketti tämän päätä. Mies painoi sir Ferantin päätä kohti luita ja tämä antaa miehen tehdä, mitä tahtoi. Mies tökkäisi sir Ferantin päätä patistavasti alaspäin muttei työntänyt enää. Sir Ferantin pää oli jo aika lähellä luita.
Sir Ferant siirsi päätään vielä lähemmäksi, aivan kiinni luihin. Koskettaessaan päällään luita sir Ferant tunsi suorastaan voiman humahtavan lävitseen. Se oli huima kokemus ja sir Ferant tunsi kadottavansa tyystin ajantajun voiman virratessa hänen lävitseen. Sir Ferant tunsi olonsa pyhäksi ja hurskaaksi ja samalla voimiensa palautuvan täysin ja sairauden ote hellitti. Sir Ferant henkäisi hurmiossa.
Viimein tunne hellitti ja sir Ferant hoiperteli kuin tahdottomasti muutaman askeleen taaksepäin. Huppumies seisoi siinä vieressä tyynenä.
- Kiitos, sir Ferant sanoi huppumiehelle.
Huppumies nyökkäsi ja viittasi sir Ferantia poistumaan. Tämä lähtikin pois.

Daegam ja Nel vankilassa
- Vielä ovat Lohdun portit auki, jos näet Pyhän Malkionin valon, Nel totesi pimeästä.
Daegam ärähti:
- Pää kiinni!
- Turha minua on syyttää, Nel sanoi. Mitä he tekivät sinulle? Käyttävät kuumaa rautaa? Murskasivat sormesi?
- Kysyivät vain pari kysymystä, Daegam vastasi.
- Eikö muka muuta? Nel kysyi pettyneellä äänellä.
- Sitten se kaapumies totesi, että olen muka paritellut Punaisen Paholaisen kanssa ja minut tapetaan, Daegam sanoi.
- Sellaistako olet tehnyt! Nel huudahti kauhistuneena ja vetäytyi kauemmas.
- En, Daegam kiisti.
- Inhottavaa, luonnotonta! Nel kauhisteli ja päästi inhoa ilmaisevan äänen.
Aika kului, mutta sir Ferantia ei kuulunut takaisin. Daegam huokaili mutta koetti rentoutua sellissä. Nel pysyi Daegamista kaukana ilmeisesti uskoen, että tämä oli tosiaan paritellut Paholaisen kanssa.
- Pyhä Malkion suojelkoon minua pervolta paholaisenpalvojalta, Nel rukoili nurkassaan.
- En minä sitä paholaista nainut! Daegam huudahti. Mikä idiootti sinäkin oikein olet? Uskot niitä joiden teidät valehtelevan sinustakin.
- Hmm, Nel mutisi tuumivasti. Ehkä tuossa on perää, hän myönsi vastahakoisesti. Mutta miksi kukaan syyttäisi sellaisesta asiattomasti?
Daegam ei jaksanut vastata.
Aika kului Daegamin vankina ollessa. Sir Ferant ei palannut, mikä vaikutti aika pahaenteiseltä.
Daegam oli ollut vankina jo aika pitkään. Hän saattoi kuvitella, että oli varmaan jo yö.
- Kauanko olet ollut täällä? Daegam kysyi.
- Päivistä en ole enää varma, Nel vastasi. Ehkä kolme tai neljä tai viisi. Tuskin kokonaista viikkoa. Pian loppu koittaa, Nel lisäsi synkästi.
- Mistä sen muka tietäisit? Daegam kysyi. Olet ollut täällä jo monta päivää. Mikseivät pitäisi pitempäänkin?
- Nythän heidän on hyvä murhata minutkin, kun heillä on teidätkin kaksi poltettaviksi, Nel sanoi.
Daegam oli kohta kuulevinaan jotakin melua, joka kuului vaimeana vankilaan. Daegam koetti kuulostella, oliko se tulossa lähemmäs. Se tuntui tulevan jostakin yläpuolelta, ilmeisesti tuvasta. Daegam oli erottavinaan aseiden kalkettakin.
Nel huokaisi:
- Nyt taitavat tulla noutamaan.
- Voi olla, Daegam sanoi. Joku siellä ainakin menee.
Daegam totesi sitten itselleen:
- Saisi se ämmä olla kerrankin hyödyksi ja pelastaa meidät.
- Mikä ämmä? Nel kysyi.
- Ayzabel, en jaksa selittää, Daegam vastasi. Hän on se, jota vangitsijamme sanovat Punaiseksi Paholaiseksi.
- Siis, siis se on totta? Nel kysyi hermostuneesti.
- Mikä? Daegam kysyi.
- Se, että olet tekemisissä Paholaisen kanssa, Nel vastasi.
- No hänestä ei pääse helpolla eroon, mutta en hänen kanssaan ole maannut, Daegam sanoi. Vaikea päästä eroon sellaisesta, joka lentää ja riepottelee samalla sinua yhdellä kädellä.
- Uuh, Nel mutisi. Pyhä Malkion suojelkoon minua joutumasta vastakkain sellaisen kanssa.
- Jos totta puhutaan, niin haluaisin nähdä hänet kuolleena, mutta en kyllä keksi mikä sen voisi tappaa, Daegam kertoi.
- Täytyy turvautua pappien rukouksiin, Nel sanoi.
- Niin kai, Daegam sanoi.
Aseiden kalke oli lakannut. Daegam kuuli samassa aseiden kalketta aivan oven takaa. Hän nousi seisomaan.
- Hälytys! Daegam kuuli oven takaa huudettavan.
- Mitä se on? Nel kysyi levottomana.
- Varmaan Ayzabel ja sir Ferant, Daegam arveli.
Hän kuuli tuskanhuudon oven takaa. Sitten ei kuulunut mitään, mutta ylhäältä kuului ääniä. Daegam hakkasi muutaman kerran siihen oveen nyrkillä:
- Onko siellä ketään!
Mitään vastausta ei kuulunut.
- Eivät ne sinun ystäväsi pärjää, Nel sanoi. He ovat varmasti jo kuolleet tai kuolemassa.
Daegam naurahti ja sanoi:
- Jos Ayzabel on tuolla, niin hän kyllä pärjää.
- Tuskinpa sentään kymmenille talonpojille, Nel epäili.
- Hän pärjää vaikka sadalle ritarille, Daegam vakuutti.
- Nyt taidat liioitella, Nel sanoi.
Daegam pudisti päätään synkkänä:
- Jos hänet voisi tappaa aseella, sen olisin tehnyt jo.
- Ei Paholainenkaan mahda mitään siunatuille aseille, Nel väitti.
Jonkin ajan päästä vankilan ovi avattiin ja siihen ilmestyi voimakas vartiojoukko keihäineen. Kaksi liikkumatonta ihmistä nakattiin sisään. He olivat Kudast ja joku toinen ritari. Kudastin terve jalka näytti olevan verinen ja myös metallijalka oli naarmuilla. Toisen ritarin rengaspaidassa näkyi verta, samoin hänen kädessään.
- Nähtävästi Ayzabel ei ollutkaan siellä, Daegam totesi.
Hän ehti nähdä mustat hiukset ja viikset vieraalla ritarilla. Sen jälkeen vangit jäivät pimeään, kun ovi suljettiin.
Daegam murahti hieman ja koetti pimeässä tunnustella, kuinka pahasti Kudastin jalka oli haavoilla. Tuntui ainakin siltä, ettei se vuotanut verta. Kudast tuntui kuitenkin säpsähtävän. Ilmeisesti hän oli tajuissaan ainakin jotenkin.
- Hei, minä tässä, Daegam, Daegam sanoi.

Sir Ferant lähtee luostarista
Kirkon takana oli vartija odottamassa, joka vei sir Ferantin ulos. Sitten hän suuntasi sir Ferantin kanssa jonkinlaiseen porttitaloon, josta pääsi ulos luostarista. Näyttää jo ilta olevan vähitellen tuloillaan.
Porttitalossa sir Ferantille annettiin eväsnyytti, puukko ja joitakin muita matkatarvikkeita. Sen jälkeen hänet päästetään ulos pienestä ovesta, joka oli luostarin muurissa.
Sir Ferant katseli ympärilleen ja mietti, oliko hän ollut siellä aikaisemmin. Hän ei tunnistanut maisemia. Luostarin vieressä oli joki, joka kulki luostarin muurien välistä. Jokea pitkin näytti kulkevan myös jokin tie kumpaankin suuntaan.
Sir Ferant lähti jokea ylöspäin. Hän siisti vaatteitaan, hiuksiaan ja partaansa kävellessään reippaasti. Ulkona näytti satavan, ei mitenkään tihuttamalla, joskaan ei minään rankkasateenakaan.
Sir Ferant havaitsi pian jonkin valkean liinan maassa. Hän poimi liinan mukaansa ja katseli myös maata etsien siitä jälkiä.
Samassa sir Ferant tunsi niskassaan kylmän pronssin. Hän jähmettyi paikalleen ja kysyi:
- Kuka rosvomaisesti käy takaa kimppuuni?
- Nouse seisomaan, ahdistelija käski.
Sir Ferant nousi varovaisesti ylös ja huomasi samassa, että vangitsija olikin Kudast.

Kudast herää
Kudast heräsi jossakin vaiheessa. Ilmeisesti oli vielä iltapäivä.
Kudast katseli hetken luostariin ja loikoili rauhassa. Luostarissa näytti rauhalliselta, vaikka pari vartijaa seisoi pihalla. Kudast näki kauempana metsässä Gildonin nukkumassa.
Viimein alkoi jo hiukan hämärtää. Gildon näytti vieläkin torkkuvan alhaalla. Kudast laskeutui alas puusta ja lähti etsimään Ganristia joelta. Hän havaitsi kuitenkin siinä samassa jonkun yksinäisen miehen ilmestyvän luostarin pienestä ovesta ja suuntaavan tielle.
Kudast suuntasi nopeasti tien laidassa olevaan metsään ja jäi siihen piiloon odottamaan, että mies kulkisi ohi. Mies näytti juuri Kudastin kohdalla kumartuvan poimimaan maasta jotakin, eikä hän näyttänyt havainneen Kudastia. Aseita miehellä ei ollut.
Kudast otti miekkansa, astui nopeasti miehen luo ja laski miekkansa tämän niskalle, kun hän oli kumartuneena. Mies jähmettyi paikoilleen tuntiessaan Kudastin pronssisen kosketuksen niskassaan.
- Nouse seisomaan, Kudast käski ja siirsi miekkansa miehen kurkulle.
- Kuka rosvomaisesti käy takaa kimppuuni? mies kysyi.
Kudast huomasi samassa, että se oli sir Ferant.

Tiellä
- Jaa, sinä, sir Ferant sanoi nähdessään Kudastin.
- Mitä sinä teet täällä? Kudast kysyi.
- Enpä tänne vapaaehtoisesti ole tullut, sir Ferant vastasi.
Kudast laittoi miekkansa tuppeen.
- Oletko löytänyt naisesi? sir Ferant kysyi.
- Mene tuonne metsään, löydät sieltä jonkin matkan päästä sen Gildonin, Kudast sanoi. Minä tulen kohta sinne. Saat auttaa minua ja Ganristia.
- Hei, ei minulla ole aikaa, sir Ferant protestoi. Mitä sinä tahdot?
- Paroni on tuolla luostarissa? Kudast kysyi.
- Joo, mutta ilmeisesti vankina, sir Ferant vastasi. Siellä on joitain kapinallisia talonpoikia, mutta myös vahvempia henkilöitä. Joku inkvisiittorikin siellä oli, tunsi hän Phedruksenkin. Mutta, he tekevät hyvän asian, sir Ferant sanoi ja vakavoitui samalla. He aikovat tuhota Ayzabelin, mutta minun täytyy etsiä hänet ja viedä tuonne.
- Me aiomme yön suojassa käydä vapauttamassa paronin, Kudast ilmoitti.
- Älkää nyt sotkeko asioita, sir Ferant varoitti. Hän on hyvässä turvassa.
- Turvassa? Vankina? Kudast kummasteli.
- No tavallaan, sir Ferant mutisi. Inkvisiittori lupasi, että kohtelee paronia hyvin. Mutta, et varmaan tahdo, että nuo miehet epäonnistuvat? Vai tahdotko vielä, että Ayzabel leikkii kanssasi?
- Eikö paroni ole tärkeämpi kuin Ayzabelin tuhoaminen? Kudast kysyi.
- Ei tällä hetkellä, sir Ferant vastasi. Menkää sinne ystävinä. Sanokaa, että minä lähetin teidät ja kertokaa myös, että tiedätte heidän tehtävän.
- Emmepä taida, Kudast sanoi.
- No miten vain, sir Ferant totesi. Tulitteko te muuten tänne jonkin sillan kautta?
- Emme tainneet, Kudast vastasi. Sinä olet sitten vastuussa jos paronille käy jotain.
- Se inkvisiittori on, mutta jatkan matkaani, sir Ferant sanoi ja lähti jatkamaan kävelyään.
Kudast asteli takaisin metsään. Hän suuntasi takaisin puuhun, mutta kohtasi siinä matkalla Ganristin.

Kudast ja Ganrist metsässä
Ganrist nyökkäsi Kudastille ja kysyi:
- Herätetäänkö Gildon puuhun?
- Suunnitelmat muuttuivat, Kudast ilmoitti. Emme menekään sinne.
- Miksei? Ganrist kysyi ihmetellen.
- Tapasin erään ritarin, joka kertoi että paroni turvassa siellä ja että on tärkeämpää tappaa eräs nainen, Kudast vastasi. Selitän tarkemmin joskus. Nyt vain odotamme.
- Jopas nyt, Ganrist sanoi. Kaipa minun täytyy vain uskoa.
Kudast asteli puulle ja kysyi:
- Saitko kalaa?
- Enpä juuri, Ganrist vastasi. En minä näillä keihäillä mitään saa aikaan. Voin tietenkin vielä yrittää. Ei kai minulla tällä hetkellä tähdellisempääkään tekemistä ole, Ganrist hymähti.
Kudast nyökkäsi ja lähti kiipeämään puuhun. Gildon näytti kuorsaavan vähän matkan päässä. Ganrist lähti jälleen joelle päin.

Kudast puussa
Kudast kiipesi ylös puuhun. Alkoi olla jo sen verran hämärää, ettei sieltä näkynyt kunnolla luostarille. Kudast jäi istuskelemaan ja paranteli sitä vahti- ja nukkumapaikkaa.
Gildon näytti heräävän pian ja nousi ylös. Oli sen verran pimeää, että Kudast erotti hänet vain hahmona alhaalla.

Metsässä
Ganrist saapui näyttäen ihan kelpoista kalaa.
- Sentään yhden sain, Ganrist sanoi hymyillen. Valmistaakin tämä tosin pitäisi. Jos me Kudastin kanssa voisimme syödä hiukan Gildon sinun eväitäsi ja sinä voisit sitten tuolla kauempana metsässä valmistaa kalan kun lähdemme kaupunkiin, mikäli se on riittävän turvallista?
- Herkullista, Gildon mutisi. Mutta emme voi sytyttää tulta. Jos edes tässä sateessa sellaista saisimme, Ganrist jupisi.
- Totta kyllä puhut, Ganrist myönsi. Enpä tullut sitä ajatelleeksi.
Kudast huokaisi:
- Emme me saa tulta aikaiseksi, tai jos saammekin, se savuttaa niin että ei ole väliä kuinka syvällä metsässä olemme.
Gildon näytti vasta nyt huomaavan Kudastin. Ganrist laittoi kalan roikkumaan oksasta ja sanoi:
- Odotelkoon siinä.
- Minun evääni ovat vähissä, Gildon jupisi. Kun herra Kudast-herra ei älynnyt muonittaa meitä, hän syytti. Joko te pian aiotte lähteä? Gildon kysyi ärtyneesti. Tuokaa samalla ruokaakin.
Ganrist katsoi Kudastiin ja sanoi:
- Eiköhän kohtapuolin.
- Te voitte lähteä takaisin, Kudast ehdotti. Paronin linnaan tai minne haluatte.
- Mitä? Gildon kysyi.
- Saatte ainakin ruokaa, Kudast jatkoi. Täällä teistä ei enää ole apua.
- Mieluummin minä jään, Ganrist ilmoitti. Ei minun sydämeni lepy ennen kuin tiedän että asia on kunnossa. Ei minusta ole menemään kotiin kun täällä on pahoja asioita tekeillä.
- Ovatko suunnitelmat jotenkin muuttuneet? Gildon kysyi ärtyneesti.
- Me saatamme joutua olemaan täällä vielä monta päivää, Kudast sanoi.
- Mistä luulet saavasi ruokaa? Gildon kysyi Kudastilta.
- Katsotaan, Kudast vastasi epämääräisesti.
- Mikä tässä nyt mättää? Gildon kysyi. Haetaan Daegam ja Kudastin tyttö ja häivytään tästä huit hemmettiin!
- Sinä voit häipyä, Kudast sanoi. Ganrist myös.
- Ilman Daegamia, Gildon puuskahti.
- Jos en ole tiellä niin mieluummin jään, Ganrist sanoi. Ei minulle ole väliä vaikka minulle jotain kävisikin - on tärkeämpiäkin asioita.
- Ja hitto, minä en lähde mihinkään yön selkään ja kurjaan sateeseen! Gildon lisäsi.
- Kudast. Kuinka kauan luulet olevan siihen kun taas pitäisi toimia? Ganrist kysyi.
- En tiedä, Kudast vastasi. Saattaa olla ettei meidän tarvitse tehdä mitään.
Gildon näytti ärtyneeltä ja turhautuneelta ja kaivoi esiin makkaraa ja leivän. Ganrist puolestaan näytti suhteellisen tyyneltä ja tökki kepillä maata. Gildon jäi sinne puun alle syömään leipää ja makkaraa ahmien.
- Teidän ei todellakaan tarvitse olla täällä, Kudast toisti.
- Mitä sinulla on meitä vastaan, Kudast? Gildon kysyi ärtyneesti. Ja mitä peliä oikein pelaat?
- Minä ajattelen teidän parastanne, Kudast väitti. Teidän ei tarvitse värjötellä täällä.
Gildon tuhahti eikä sanonut mitään.
Ilta pimeni ja muuttui yöksi. Kudast istuskeli rauhassa puussa.
- Harmi kun ei tiedä kasveista mitään, Ganrist tuumi.
Hän yritti harjoitella epätoivoisesti omatekoisella kalastuskeihäällä huitaisemista ja sanoi sitten:
- Taitaa kunnon karahka tehdä enemmän vahinkoa. Etsinpä sellaisen.
Ganrist lähti metsään.

Metsässä
Ganrist saapui takaisin leiriin ja Kudast ja Gildon saattoivat juuri ja juuri erottaa jonkinlaisen virnistyksen Ganristin kasvoilla.
- Kyllä tällä kelpaa vihollista päähän mätkiä, Ganrist uhosi ja heilutti napakkaa karahkaa. Ja jossei siitä tokene niin heitän vielä kivellä.
- Pöh, Gildon vain sanoi nyreänä.
- Gildon, jos on tylsää niin mennään tuohon pidemmälle heittelemään kivillä kilpaa? Ganrist ehdotti.
- Pitäisiköhän meidän sittenkin yrittää sinne luostariin? Kudast pohti. Ferant ei vaikuttanut aivan varmalta että paroni on turvassa.
Kudast alkoi laskeutua puusta.
- Sopii kyllä, Ganrist sanoi.
- Mennään, Kudast sanoi ja lähti kävelemään metsän reunaan.
Gildon ei sanonut mitään. Ganrist katsoi ylöspäin ja kosketti käsillä silmiään.
- No niin, hän sanoi sitten ja lähti Kudastin perään.
Kudast ja Ganrist pääsivät metsän reunaan. Tähtien heikossa valossa erottuivat luostarin muurit siinä lähellä.
- Ei taida näkyä mitään hälyttävää, Ganrist sanoi.
Kudast lähti varovasti kohti muureja.
- Odota kunnes minä olen siellä, hän kuiskasi vielä nopeasti.
Ganrist nyökkäsi itsekseen.
Kudast pääsi muurien luokse ja odotti sitten pienen hetken, tajuaisiko Ganrist tulla.
Ganrist lähti Kudastin perään kumarassa ja hiljaa, kun tämä oli ollut hetken aikaa poissa.
Kudast odotteli muurin juurella kyyryssä, kun Ganrist hiipi muurille päin. He olivat sitten molemmat muurin luona. Vesisade vain jatkui ja oli varsin pimeää.
Ganrist kuiskasi:
- Kuinkas tästä päästään yli?
- Pääset tästä yli? Kudast kysyi samaan aikaan.
- Jahas, Ganrist sanoi ja hymyili.
Hän tutki muuria.
- Minä kyllä pääsen, Kudast sanoi.
Muuri oli kivinen, mutta sellainen, että siitä olisi mahdollista varmaankin kiivetä yli. Ganrist lähti yrittämään. Hän yritti löytää hyviä paikkoja käsille ja jaloille.
Ganrist lähti hiukan hankalasti kiipeämään muurille ja välillä näytti, ettei se onnistuisi, mutta lopulta Ganrist onnistui kampeamaan itsensä muurin huipulle makaamaan.
Ganristin päästyä ylös Kudast lähti seuraamaan. Hän kuuli toiselta puolelta suhteellisen rysähdyksen ja pidätetyn älähdyksen ja sen jälkeen pientä rapinaa.
Kudast kuulosti pitkän aikaa hakevan oikeaa paikkaa kiivetä, mutta lopulta hän kiipeää muurin päälle varsin ketterästi. Kudast laskeutui toisella puolella alas melko äänettömästi.
Kaksikko oli nyt luostarin pihalla. Sade rummutti muuria vasten. Valoja ei näkynyt. Ganrist katseli piilopaikkoja matalana ja osoitti Kudastille, että tämä menisi edellä.
- Tuolla ylhäällä on jokin johtajan huone, Kudast kuiski. Mennäänkö ensin tutkimaan joen toista puolta?
- Sopii, Ganrist sanoi.
Pimeys haittasi eikä pihalta erottunut paljon muuta kuin rakennusten hämäriä hahmoja. Kudast lähti hiipimään kyyryssä pitkin muurin viertä.
Kaksikko pääsi joen rantaan.
- Ne ilmeisesti siirtävät sillan pois yöksi, Kudast kuiskasi kohta. Yritetäänkö uida yli vai tutkimmeko tämän puolen?
- Voidaan uidakin, Ganrist sanoi.
- Virta on hyvin voimakas, Kudast totesi.
- Ei se haitanne, mutta jos tällä puolella on tutkimista niin tutkitaan vain ensin, Ganrist sanoi.
- En tiedä onko täällä tutkimista, viime kerralla tutkin kyllä paikat, mutta he ovat saattaneet vaikka laittaa vangit jonnekin paikoista joita tutkin, Kudast sanoi.
- Ok, ehkä vilkaistaan sitten ensin tältä puolen? Ganrist ehdotti.
Ganrist näytti Kudastille sormea suun edessä:
- Sh.
Sitten hän osoitti sormellaan suuntaa ja Kudast hiipi osoitettuun suuntaan.
- Sieltä kuului narahdus, Ganrist kuiskasi.
Hän lähti Kudastin perään. Kudast hiipi yhä eteenpäin.
Ganrist tuli vähän matkaa Kudastin perässä.
Kudast viittasi Ganristia pysähtymään mutta jatkoi itse vielä eteenpäin. Ganrist pysähtyi.
Kudast meni päärakennuksen ovelle ja painoi korvansa sitä vasten ja kuunteli. Hän oli erottavinaan oven takaa vaimeita puheääniä, tosin aika harvakseen.
Ganrist kuuli jossakin kauempana ihan selvästi oven käyvän, jossakin muurin suunnassa, mahdollisesti porttitalossa. Ganrist odotteli ja kuunteli tarkasti. Hän kuuli oven sulkeutuvan ja kolahtavan kiinni. Askeleita Ganrist ei erottanut. Hän yritti mennä vain suojaisaan paikkaan mutta odotti vähän aikaa maltillisesti karahka valmiina.
Kudast raotti ovea vähän ja havaitsi samalla, että oven raosta tuli vähän valoa hänen raottaessaan sitä. Kudast yritti katsoa sisälle raosta. Hän näki, että siellä tuvassa oli useita päreitä seinillä, ja erotti heti kolmen miehen ryhmän pöydässä. He olivat talonpoikia ja aseistettuja, ilmeisesti vartiossa.
Kudast sulki oven ja palasi Ganristin luo. Ganrist ei näyttänyt olevan aikaisemmalla paikallaan vaan hieman kauempana.
Kudast hiipi Ganristin luo. Ganrist katsoi kysyvästi Kudastia.
- Kolme miestä vartiossa, Kudast ilmoitti. Talonpoikia. Yritämmekö voittaa heidät nopeasti, minä saattaisin kyetä siihen, vai hämäätkö sinä heitä ja minä menen sisälle?
Ganrist mittaili mietteliäänä karahkaa kädessään:
- Mites niitä hämäisin... Eiköhän hoideta ne.
Kudast nyökkäsi ja alkoi loitsia.
Hän alkoi loitsiessaan liikkua yhä nopeammin ja nopeammin. Saatuaan ensimmäisen loitsunsa loppuun Kudast aloitti uuden.
- Noin, Kudast sanoi sitten. Koputa oveen ja odota sen takana minä olen toisella puolen ja käydään heidän kimppuunsa kun he tulevat ulos.
Ganrist hiippaili ovelle ja Kudast hiippaili omalle paikalleen. Kun molemmat olivat asemissa, Ganrist koputti ovelle.
Kesti hetken, kunnes joku keihäällä aseistettu talonpoika avasi oven näyttämättä lainkaan valppaalta. Hän ei huomannut väijyjiä. Kudast iski talonpoikaa miekallaan. Talonpoika huusi kivusta, kun hänen keihäänsä putosi maahan. Hän puristi kättään, jota Kudastin miekka oli viiltänyt. Kudast liikkui luonnottoman nopeasti tönäistessään talonpojan Ganristin luo ja syöksyessään sisään.
Sisällä kaksi muuta talonpoikaa yllättyi totaalisesti tapahtuneesta.
Kudast huomasi sisään syöksyessään, että kauempana oli istunut vielä kaksi talonpoikaa, joita hän ei ovesta käsin ollut nähnyt.
Ganrist iski takaa mahtavassa kaaressa iskun talonpojan vasempaan käteen, josta kuului paha rusahdus kun talonpoika horjahti iskun voimasta. Talonpoika ulvoi ja kaatui maahan tuskissaan. Hänestä ei tuntunut olevan enää vastusta Ganristin käsittelyn jälkeen.
Kudast potkaisi sisällä yhden talonpojista lattiaan. Hän viilsi sitten toista käteen miekallaan. Toinen talonpoika oli pois pelistä, mutta haavoittunut pääsi pystyyn keihäänsä kanssa.
Sivummasta ilmestyi myös kaksi talonpoikaa keihäineen. Ganrist hyökkäsi sisälle nuijansa kanssa ja löi karahkalla toista talonpoikaa käteen. Sen seurauksena talonpojan keihäs lensi kädestä ja talonpoika piteli hetken kättään. Hän parahti ja perääntyi.
Kudast viilsi miekallaan aiemmin haavoittamaansa jalkaan melko vähäisesti. Talonpoika löi Kudastia kohti muttei osunut.
Viimeinen kunnossa oleva tuli Ganristia vastaan ja tökkäisi keihäällään, mutta hän ei osunut vikkelään Ganristiin. Ganrist löi silti myös hudin miehestä.
- Hälytys! käteen karahkasta saanut huusi kauhuissaan. Vihollinen hyökkää!
Kudast huitaisi kömpelösti talonpoikaa. Talonpoikakaan ei osunut Kudastiin eikä toinenkaan Ganristiin. Käteen haavoittunut juoksi pakoon. Lattialla vatsaan potkun saanut vaikersi.
Ganrist löi jälleen napakasti karahkallaan vastustajaansa oikeaan käteen ja tältäkin lensi keihäs lattialle. Mies perääntyi voihkien.
Kudast iski miekkansa lattiaan, johon se upposi ja jäi hetkeksi jumiin. Kudastin vastustaja näki tilaisuutensa tulleen, mutta Kudastin liike oli liikaa miehelle, jonka keihäs tavoitti vain ilmaa.
Ganristin vastuksen perääntyessä Ganrist koetti moukaroida Kudastin vastustajaa mutta survaisi helposti ohi. Kudastin vastustaja yritti tuikata Kudastia keihäällään. Kudast nykäisi miekkansa irti lattiasta juuri ajoissa torjuakseen vastustajansa iskun mutta huitaisi sitten ohi vastustajastaan.
Miehen keskittyessä Kudastiin Ganrist onnistui lyömään talonpoikaa vasempaan jalkaan mutta ei saanut aikaan juurikaan vahinkoa. Talonpoika irvisti ja tökkäisi ohi Kudastista Ganristin iskun hämäämänä. Talonpoika ehti kuitenkin helposti väistämään Ganristin huteran yrityksen lyödä.
Siitä suunnasta, jonne yksi mies oli paennut, kuului huutoja.
- Yritetäänkö taistella vai paetaanko? Ganrist huusi taistelun melskeen yli iskiessään miekkansa kiinni vastustajansa torjuntaan.
Talonpoika käänsi iskun Kudastia kohti, mutta hänen keihäänsä ei tavoittanut Kudastia. Kudast potkaisi metallijalallaan ohi vastustajastaan. Potku iskeytyi lattiaan jättäen siihen syvän jäljen. Ganrist kolautti pään yli voimakkaan iskun talonpojan päähän. Talonpoika lysähti iskun voimasta maahan eikä enää noussut. Hän jäi lattialle liikkumattomana makaamaan ja hänen verensä tahrasi lattiaa.
- Kumpi vain käy, Ganrist virnisti.
Ovesta, josta yksi talonpoika oli kadonnut, kuului askeleita ja ääniä. Ganrist katsoi Kudastia kysyvästi. Kudast alkoi loitsia.
Haavoittuneet vaikersivat, toinen lattialla, toinen seinustalla. Ganrist otti uhkaavan asennon ovelle päin.
- Miten on, Ganrist sanoi hiljaa Kudastille. Kumpi vain käy.
Kudast osoitteli Ganristia loitsiessaan ja lopetettuaan sanoi:
- Nyt ainakin pääsemme pakoon. Taistellaan.
- En tunne aluetta enkä tarkalleen sitä mitä olemme tekemässä, Ganrist sanoi mutta nyökkäsi..
Hän käveli lähemmäs oviaukkoa.
- Ota jonkun keihäs, Kudast kehotti.
Ganrist noukki maasta keihään ja katsoi sitä epäilevästi.
- Kokeillaan, hän sanoi ja katsoi haikeasti karahkaansa.
- Parempi kuin tikkusi, Kudast vakuutti.
- Itse Ehilmin käsi taisi liikutella tuota keppiä äsken, Ganrist arveli.
Kudast havaitsi kauempana lattialla luukun, joka hän ei ensimmäisellä kerralla ollut havainnut.
Ovelle ilmestyi talonpoikia. He pysähtyivät Kudastin ja Ganristin nähdessään. Ja etenkin nähdessään heidän aikaansaamansa tuhon.
- Pidättele niitä, Kudast käski ja kävi tutkimaan jotakin lattialla.
Ganrist otti julman ilmeen ja kävi keihään kanssa vastustajia päin. Kaksi ensimmäistä talonpoikaa astui huoneeseen varovaisina.
- Seis! Ganrist huusi.
Hän huitaisi keihäällä toisen talonpojan edestä ohi ja komensi:
- Takaisin!
Kudast yritti avata luukun. Hän sai sen helposti auki ja sieltä paljastui soihduin valaistu kellari. Siellä seisoi yksi vartiomies keihäänsä kanssa. Vartija nosti katseensa luukun auetessa.
Kudast loikkasi sisään juuri avaamastaan luukusta.

Kudast kellarissa
Kudast pääsi alas ennen kuin vartija ehti reagoida. Vartija huudahti. Kudast potkaisi ohi vartijasta. Mies ärähti ja pisti Kudastia, mutta tämän loitsu vei iskusta tehon.
Kudast iski taas miekallaan ohi vartijasta. Vartija pisti keihäällään. Hän osui Kudastia vasempaan käteen, joka meni käyttökelvottomaksi.
- Hälytys! vartija huusi.
Kudast potkaisi vartijasta ohi. Vartija huitaisi sitten keihäänsä kohti Kudastin jalkaa. Kudastin loitsu pysäytti kuitenkin keihään.
Kudast iski taitavasti vastustajaansa käteen, joka meni huonoon kuntoon. Vartija huusi kivusta ja perääntyi, kun hänen keihäänsä putosi veltoista kädestä. Kudast hyökkäsi ja potkaisi vartijan vasemman käden aivan murskaksi ja ryntäsi sitten takaisin kellarin luukulle. Vartija jäi uikuttaen makaamaan. Sivummassa näytti olevan joku ovi, joka oli salvattu.
Tuvassa Ganrist oli ovella pidättelemässä kahta talonpoikaa. Hänellä oli keihäs kädessään ja hän oli pystyssä.
- Kudast! Ganrist huusi juuri.
Kudast kiipesi ylös ja ryntäsi talonpoikien kimppuun.

Ganrist tuvassa
Ganrist pisti keihäällään ja se upposi pelottavan syvälle talonpojan vatsaan ja tämä kaatui koristen maahan. Toinen perääntyi kauhistuneena takaisin. Ganrist katsoi murhaavasti heitä ja vahti keihäs valmiina.
Oven takana näytti olevan jonkinlainen kirkko tai joku, jota kynttilät valaisivat. Kauempaa oli tulossa portaita alas lisää talonpoikia. Itse huoneessa ei näkynyt yhden talonpojan lisäksi kuin muutama pelästynyt munkki.
Ganrist mutisi:
- Mihin se Kudast taas katosi?
Ganrist loihti itseensä Kestävyys-henkiloitsua, jottei taisteluväsymys haittaisi. Hän vilkaisi Kudastin suuntaan. Siellä näytti olevan jokin avonainen lattialuukku. Ganrist tunsi Estalin virkistävän voiman virtaavan jäseniinsä.
Ganrist mietti hiljaa päässään, siinäkö hänen siis pitäisi seisoman. Talonpojille hän murisi:
- Pysykää siellä....
Portaita tulleet talonpojat kulkivat juuri kirkon poikki ilmeisesti aikeissa tulla auttamaan yksinäistä ja pelokasta talonpoikaa. Tulijoita oli neljä.
Ganrist yritti mahdollisimman vakuuttavasti huutaa:
- Teidän kohtalonne ei ole sen parempi kuin edellistenkään, mikäli uskallatte astua oviaukosta. Teistä ei ole meille vastukseksi.
Yksinäinen lähti toisten luokse selittäen hätäisesti tilannetta ja lietsoen samalla paniikkimielialaa. Käteen haavoittunut mumisi paniikinomaisesti Parannusta seinustalla. Ganrist näytti häntä ohimennen sormella ja sanoi napakasti:
- Pysy siellä!
Ganrist astui muutaman pitkän askeleen asettuen suoraan oviaukkoon esteeksi. Nyt talonpojat lähtivät juoksemaan häntä kohti huutaen uhkaavasti. Ilmeisesti joukkovoima antoi heille rohkeutta. Tosin yksinäinen oli joukon hännillä.
Ganrist tuijotan talonpoikia tarkasti ja oli vain odottavinaan hyvin varmana heitä. Todellisuudessa Ganrist kelasi Estalin ja Ehilmin nopeita rukouksia mielessään.
Ganrist koetti pistää vihollisia keihäällä muttei osunut keneenkään. Toinen talonpoika löi muttei osunut. Toinen sen sijaan osui Ganristia keihäällään. Pisti olikin raju ja haavoitti Ganristin rintaan panssarien läpi. Ganrist irvisti ja huudahti ollen kuitenkin vielä taistelukunnossa.
Talonpoika vetäisi kiroten keihäänsä irti Ganristin rintapanssarista. Tämä koetti sohaista talonpoikaa keihäällään muttei osunut. Ganrist mietti karahkaansa ikävöiden.
- Kudast! Ganrist huusi.

Tuvassa
Toinen ovella taistelevista talonpojista osui Ganristia pahasti vasempaan käteen. Ganrist lensi taaksepäin seinää vasten ja karjaisi. Hän oli kaatumassa lattialle.
Talonpojat huusivat voitonriemuisesti, kun toinen vastustaja oli pois pelistä. Kumpikaan ei kuitenkaan osunut vikkelään Kudastiin. Toinen onnistui vain keihäällään nirhaamaan Kudastilta paidanhihan irti. Hihan Kudastin sijaan saaliikseen saanut ärähtää harmissaan.
Toinen yritti uudelleen osua Kudastiin. Hän iski keihäänsä kovalla voimalla Kudastin metallijalkaan, joka vain naarmuttui. Kudast iski miekallaan vastustajaansa vatsan seutuville, mutta talonpoika onnistui saamaan aseensa väliin. Talonpoika käänsi iskun suoraan Kudastia kohti. Kudast torjui miekallaan.
Ganrist lyyhistyi maahan ja menetti tajuntansa.
Toinen talonpoika ei osunut Kudastia. Kudast huitaisi myös ohi vastustajastaan. Toinen talonpoika sen sijaan osui Kudastia samalla, kun ulko-ovesta ilmestyi samassa pari uutta talonpoikaa paikalle. Kudast kaatui maahan vastustajansa lävistettyä hänen jalkansa. Hän pysyi vielä muutaman sekunnin jalkeilla ehtien nähdä sisään saapuvat talonpojat ja lyyhistyi sitten tajuttomaksi.

Kudast tulee tajuihinsa
Kudast alkoi tulla tajuihinsa jossakin pimeässä. Hänen jalkaansa särki ja hänen olonsa oli lyöty. Kudast kirosi katkerasti ja yritti sitten katselle ympärilleen. Hän tunsi jonkun koskettavan kipeää jalkaa. Kudast säpsähti kivusta ja yllätyksestä.
- Hei, minä tässä, Daegam, Kudast kuuli äänen sanovan.

Ganrist tulee tajuihinsa
Ganrist alkoi palailla hitaasti tajuihinsa. Hänen rinnassaan vihloi ja hänen kätensä tuntui kuin sitä olisi pistelty neuloilla eikä keihäällä. Ganrist oli jossakin pimeässä. Hän kuuli samassa Kudastin äänen pimeässä.

Vankilassa
- Terve, Kudast mutisi hiljaa.
- Uh, vieras mies voihkaisi. Kudast?
- Tekö tuolla taistelitte? Daegam kysyi.
- Saatiin pari hengiltäkin, Kudast sanoi. Itse asiassa viisi tai kuusi ainakin.
Daegam huokasi.
- Vielä kun en olisi hukannut miekkaani heti matkan alkuvaiheessa, vieras mies harmitteli. Ja perintökilpeäni.
- Missä me olemme? Kudast kysyi.
- Tiedätkö missä Ayzabel on? Daegam kysyi. Häntä kaivattaisiin nyt.
- Ferant lähti hakemaan häntä, Kudast sanoi. Tapettavaksi.
- Missähän Gildon on? vieras mies pohti. Varmaan siellä metsässä.
Daegam kysyi Kudastin ystävältä:
- Kuka sinä olet?
- Ganrist, tämä vastasi. Taidanpa olla ritarisi.
- Ah, Daegam totesi.
- Gildon on petturi, Kudast ilmoitti. Tai ainakaan ei aivan rehti.
- Ei kai? Ganrist epäili.
- Miksi noin epäilet? Daegam kysyi.
- Kun olimme lähdössä tänne, hän kävi puhumassa jollekin ritarille ja väitti käyneensä puhumassa paronille, Kudast vastasi ja alkoi loitsia.
- Turha teidän on menneitä muistella, sanoi samassa joku uusi ääni nurkasta. Roviolle te joudutte silti kaikki.
- Ole sinä hiljaa, Daegam ärähti.
- Kuka siellä on? Kudast kysyi.
- Minä olen mies, joka julistaa systeemin muuttuvan, ääni sanoi. Seuralaisenne roviolla siis.
- Olemme muuten siellä luostarilla, tai niin ainakin luulisin, Daegam sanoi.
- Tiedän, Kudast totesi. Taidamme olla kellarissa.
- Mitä sanoit, että minne Ferant on menossa? Daegam kysyi.
- Sanonpa vain, että seuraavan kerran meidät tullaan hakemaan roviolle, pessimistinen ääni sanoi nurkasta. Mutta ei hätää, sillä teistä voi vielä kaikista tulla marttyyreitä Pyhän Malkionin nimessä.
- Millainen ovi täällä on? Kudast kysyi. Kun olen parantunut voin yrittää murtaa sen. Jos olemme siellä missä luulen, pakeneminen saattaa onnistua.
- Siinä on salpa toisella puolella ja vahti, Daegam ilmoitti.
- Ferant väitti että täällä on joku inkvisiittori, joka lupasi tappaa Ayzabelin, Kudast ilmoitti.
Daegam naurahti ja sanoi:
- Sepäs olisikin hienoa.
- Marttyyreinä pääsette suoraan roviolta Lohtuun, mies sanoi pimeästä nurkastaan.
- Pää kiinni! Kudast huusi nurkkaan.
- Isken sinua ellet ole hiljaa, Daegam uhkasi.
Nurkasta kuului naurahdus. Daegam lähti menemään nurkkaan miehen luokse.
- Olemme kellarissa, Kudast sanoi. Näin oven ulkoa ja tapoin vartijankin. Mutta he ovat varmaan asettaneet uuden.
- Tännekö sinä hyppäsit? Ganrist kysyi.
- Niin, Kudast vastasi.
- Noh, nyt minulla on ainakin jokin kuvaa siitä missä olen, Ganrist tuumi.
- Muutaman tunnin kuluttua olen tarpeeksi kunnossa että saan oven potkittua hajalle, Kudast sanoi. Meidän täytyy vain olla nopeita ja rynnätä suoraan ulos jos saamme vartijan kukistettua. Voisimme syöksyä jokeen ja antaa virran viedä meidät pois.
Daegam koetti iskeä miestä pimeässä mutta ei osunut.
- Hitto! mies kuului ärähtävän nurkasta, johon Daegam kömpi.
- Seuraavaksi osun, Daegam uhkasi. Nyt se pää kiinni!
Pimeästä kuului lyönti metallia vasten. Daegam huudahti hieman yllättyneenä:
- Ai sinä haluat tapella!
Kudast huokaisi.
- Minä en hitto vieköön ole mikään alistuva marttyyri! mies huudahti vihaisesti.
- Miten sinä jouduit tänne? Kudast kysyi Daegamilta.
Pimeässä kuului nyrkinhuitaisu ja tömähdys.
Pimeästä kuului melkoinen lätsähtävä jysähdys. Daegam parahti pimeässä kovaan ääneen ja kuului rojahtavan maahan.
- Älä tule enää minulle uhoamaan, miehen ääni sanoi varoittavasti Daegamille.
Kudast huokaisi taas.
- Aiotko sinä paeta meidän mukanamme? Kudast kysyi nurkan mieheltä.
- Ei täältä pääse pakoon, mies naurahti. Ainoa pakotie on roviolle sitten, kun sen aika koittaa.
Daegam alkoi kiroilla vuolaasti ja hänen suunnastaan kuului metallin kilinää.
- Älä enää yritä kimppuuni tai saat lisää iskua, mies varoitti terävästi Daegamia.
- Jos saisit tilaisuuden, yrittäisitkö? Kudast kysyi mieheltä.
Hetken päästä Daegam alkoi loitsia ja huoneeseen tuli heikkoa valoa selvästikin mahtavasta loitsusta. Mies käännähti Daegamin suuntaan hämmästyneenä. Valossa näkyi Daegam ilman yläruumiin panssareita. Loitsun loputtua alkoi taas kuulua metallin kilinää.

Sir Ferant etsii Ayzabeliä
Sir Ferant laittoi liinan taskuunsa ja jatkoi reippaasti kävelyään. Hän saapui jonkin ajan kuljettuaan risteykseen, jossa tie jatkui joen yli ja poispäin joesta. Alkoi olla jo hämärää.
Sir Ferant pohti, minne menisi. Paikka ei tuntunut lainkaan tutulta. Sir Ferant kaiveli tavaroita ja etsi soihtua. Soihtua ei ollut mutta tulukset kyllä.
Sir Ferant jatkoi matkaa jokea myöten vähän matkan päässä rannasta.
- Ayzabel! hän huuteli kävellessään niin kovaa kuin pystyi.
Ilta alkoi pimetä ja sade jatkui hellittämättä. Kulku alkoi olla pimeän vuoksi jo hankalaa. Sir Ferant etsi kävellessään kuivaa puuta, mutta huuteli silti taukoamatta Ayzabelin nimeä. Hän löysi jonkin edes kohtuullisen kuivan oksan ja sai sen syttymään.
Sir Ferant jatkoi sitten kävelyään ja huuteli Ayzabeliä taukoamatta. Tuntui olevan varsin autiota, kun ihmisiä ei näkynyt. Tosin sateisena yönä tuskin moni viitsi ulkona ollakaan.
Matkallaan sir Ferant näki muutamia taloja maaorjien hökkeleistä talonpoikien parempiin taloihin. Tiekin alkoi jossakin vaiheessa joelta ja kulki sitä pitkin.
Sir Ferant koetti tunnistaa maastoja huudellessaan. Pimeys haittasi, mutta pian sir Ferant tunnisti varmuudella erään tienviitan, jonka muisti reissulta maiden herran sir Durrin luokse. Ilmeisesti tie, jota pitkin sir Ferant kulki, johti sinne.
Sir Ferant pohti, missä päin olisi silta, jonka luota hän oli hypännyt jokeen. Se taisi olla vähän toisessa suunnassa, jossa oli pieniä sivuteitä. Sinne olisi matkaa varmaan useita tunteja, mutta pidempään, jos sir Ferant joutuisi kiertämään tietä pitkin.
Sir Ferant lähti silti sillan suuntaan kovaa tahtia pitäen ja seuraamatta tietä. Maasto alkoi kohta muuttua soiseksi ja hankalakulkuiseksi. Pimeässä soihdunkin kanssa oli vaarana istua suonsilmäkkeeseen.
Sir Ferant etsi sopivaa ja kuivaa paikkaa. Hän etsi sopivan puun, joka suojasi tarpeeksi, ja asettui sinne. Sade kasteli sir Ferantia silti, mutta hänen varusteissaan oli pieni huopa, josta oli hiukan suojaa. Sir Ferant tunsi olonsa kuitenkin sen verran hyväksi, ettei nyt mikään flunssa voisi häneen iskeä. Hän alkoi sitten nukkua huovan suojissa.
Sir Ferant heräsi johonkin aikaan aamusta. Oli vielä synkkää, mutta sade tuntui tauonneen. Sir Ferantin olo oli virkeä, vaikka hänen paikkansa olivat hiukan kankeat hänen nukuttuaan siinä puun juurella sateessa.
Sir Ferant alkoi syödä eväitään. Eväät olivat vähän kastuneet, mutta ne olivat hänestä melkoista herkkua paaston jälkeen.
Syönnin jälkeen sir Ferant nousi venyttelemään, minkä jälkeen hän otti tavaransa mukaan ja lähti jatkamaan matkaa virkeänä.
Sir Ferant törmäsi varsin pian erääseen kuuden aseistetun talonpojan partioon, joka pysäytti hänet.
- Huomenta, sir Ferant sanoi talonpojille. Minulla olisi hieman kiire, joten voitteko väistää?
- Nimesi ja asiasi, johtaja komensi.
- Olen sir Ferant, inkvisiittori Humbertin asialla kuljen, sir Ferant vastasi. Väistäkää.
Miehiin nimi tuntui tekevän vaikutuksen ja he päästivät sir Ferantin heti jatkamaan matkaa. Tämä jatkoi matkaa reippaasti.
Aamupäivällä sir Ferant huomasi jo maamerkkejä, jotka hän tunnisti, ja hän pääsi tielle, jonka tiesi johtavan sillalle. Sir Ferant huuteli Ayzabeliä matkatessaan ja nopeutti myöskin askeliaan.
Sir Ferant saapui sitten sillan luokse, joskin sille toiselle puolelle kuin millä he olivat olleet. Sir Ferant oli haistavinaan savun hajua ilmassa. Hän katseli ympärilleen koettaen löytää savun lähdettä. Se taisi tulla jostakin sillan toiselta puolelta.
Sir Ferant katseli sillan luota hevosten jälkiä. Maa oli sateen jäljiltä sellaista, ettei siinä pahemmin näkynyt jälkiä. Sillassa ei näyttä nyt olevan kaiteita tai mitään vastaavaa.
- Ayzabel! sir Ferant huusi niin kovaa kuin pystyi.
Hän huomasi kohta jonkun ilmestyvän sillan toiselle puolelle. Mutta se ei ollut Ayzabel vaan sir Lujakäsi.
- Missä Ayzabel on? sir Ferant huikkasi sir Lujakädelle.
- Tarkoitatteko paronitarta? sir Lujakäsi kysyi toiselta rannalta. Hän on lähtenyt etsimään teitä.
- Millonka? sir Ferant kysyi.
- Jokunen tunti sitten, sir Lujakäsi vastasi.
- Minne päin? sir Ferant kysyi.
- Kummallista, ettei hän etsi lainkaan paronia, sir Lujakäsi puheli. Luulisi nyt puolison olevan lähempänä sydäntä kuin jokin riviritari.
- No miten vain, minne hän lähti? sir Ferant kysyi.
- Hän lähti lentoon, sir Lujakäsi sanoi paheksuvasti. Paronin pitäisi hiukan katsoa, mitä hänen vaimonsa tekee.
- Mutta minne päin? sir Ferant kysyi.
- Jonnekin ylöspäin, sir Lujakäsi vastasi. Mutta tiedättekö te, onko paroni jo löytynyt?
- En tiedä, sir Ferant vastasi sir Lujakädelle.
Hän lähti varovaisesti ylittämään siltaa. Silta tuntui heilahtelevan hiukan pelottavasti.
- Olkaa varovainen, sir Lujakäsi kehotti.
Sir Ferant laskeutui polvilleen ja konttasi siltaa pitkin pitäen käsiään koko ajan kiinni reunassa. Hän pääsi sillan yli turvallisesti.
- No niin, sir Lujakäsi totesi.
Sir Ferant nousi jaloilleen ja sanoi:
- Tarvitsen hevoseni.
- Ette joutunut pakolliseen kylpyyn, sir Lujakäsi totesi ja naurahti muka hyvinkin vitsin kertoneena.
- Käykö Ayzabel täällä kuinka monta kertaa päivässä, vai tuleeko vain yöksi? sir Ferant kysyi.
- Ah, paronitar käy välillä täällä etsiessään teitä, sir Lujakäsi vastasi. Olen valmistanut leirin. Hän on hyvin huolissaan teistä.
- No voin sitten odottaa leirissä, sir Ferant päätti.
- Voitte kyllä, sir Lujakäsi totesi. Saatte samalla kertoa, missä olette seikkaillut.
- Toki, sir Ferant sanoi.
- En tunne paikallista maastoa, joten en ole voinut etsiä paronia, sir Lujakäsi lisäsi.
Sir Ferant käveli leirille päin ja sir Lujakäsi seurasi. Siellä olivat hevoset ja muut varusteet ja nuotio. Myös Daegamin hevonen näytti olevan siinä. Sir Ferant meni nuotion ääreen istumaan.
- On ollut kurja sää, sir Lujakäsi totesi. Onneksi olin varustautunut matkalle hyvin.
Sir Ferant nyökkäsi.
- Niin joo, huuhtouduin joen mukana jonnekin rannalle ja jatkoin matkaa metsään jalan, hän sanoi sitten sir Lujakädelle. Löysin lopulta jonkin luostarin, jonne myös paroni myöhemmin ilmestyi. Nähtyäni paronin siellä, tulin nopeasti tänne takaisin hakemaan apuvoimia.
- Teitte oikein, sir Lujakäsi sanoi mahtipontisesti.
- Luostari ei ole kovin kaukana, meidän pitäisi lähteä pian, sir Ferant sanoi.
- Nyt arvatenkin lähdemme antamaan kapinallisille opetuksen, sir Lujakäsi sanoi. Olen kokenut tällaisissa asioissa. Maaorja ei tottele muuta kuin lujaa kättä ja ruoskaa.
- Sepä hyvä, sir Ferant sanoi ja etsi jotain syötävää. Maaorjia on turha hakata ja ruoskia.
Leirissä oli ruokatarvikkeetkin, joten sir Ferant löysi syötävää.
- Kyllä, sitä juuri, sillä muuta ne elukat eivät ymmärrä, sir Lujakäsi sanoi.
- He sinulle antavat sitä, mikä kasvattaa mahakumpuasi, sir Ferant sanoi aika törkeästi sir Lujakädelle ja palasi ruoan kanssa nuotiolle.
Sir Lujakäsi äännähti ällistyneesti.
- Ritari, mitä te puhutte? hän kysyi järkyttyneenä.
- Asiaa, sir Ferant sanoi sir Lujakädelle syödessään. Käsittääkseni nuo maaorjat kuten myös talonpojat hankkivat sinulle, kuten myös muille, syötävää. Senkö takia heitä sitten hakkaat, kun he tuovat oman asiansa esiin? Ja heidän on pakko kapinoida, jotta heitä kuunneltaisiin.
- Jumalan järjestys on se, että maaorja tottelee herraansa ja että hänen herransa kouluttaa heitä, sir Lujakäsi väitti. Kaikki tottelemattomuus on syntiä, jonka herra pieksee pois tietämättömästä maaorjasta.
- Miten vain, sir Ferant sanoi sir Lujakädelle.
- Pese suustasi pois moinen jumalanpilkka! sir Lujakäsi komensi tuikeasti.
- Ole hiljaa, sir Ferant käski. Meillä on tärkeämpää asioita kuin riitely. Ja minulle on aivan sama, mitä teet orjillesi.
- Tärkeää on, ettei kukaan ihminen anna periksi niskuroiville maaorjille, sir Lujakäsi sanoi.
- Vaikka he ovat oikeassa? sir Ferant kysyi.
- Eivät maaorjat tietenkään ole oikeassa! sir Lujakäsi huudahti hämmästyneesti. Sellainen väitekin on jo jumalanpilkkaa.
- Ahaa, sir Ferant sanoi. Missä se Ayzabel viipyy, hän kysyi malttamattomana eikä kovin kiinnostuneena sir Lujakäden jutuista.
- Mitä te paronittaresta intoilette? sir Lujakäsi sanoi paheksuvasti. Ette kai vain elättele siveettömiä aikomuksia? hän kysyi kulmiaan kurtistaen.
Sir Ferant tuhahti ja sanoi:
- Pääsemme vain sitten lähtemään luostarille.
- Miksi emme lähtisi heti? sir Lujakäsi kysyi. Emmehän me nyt maaorjien kurittamiseen yhtä naista tarvitse.
- Hyvä odottaa Ayzabeliä, sir Ferant sanoi.
- Palan jo halusta päästä iskemään nyrkkini maaorjan leukaan, sir Lujakäsi intoili. Nyt olisi hyvä hetki lähteä, kun sadekin on tauonnut.
- Eiköhän Ayzabel pian palaa, sir Ferant sanoi.
- Miksi te paronitarta niin kiihkeästi odotatte? sir Lujakäsi kysyi kulmiaan kurtistaen.
- Paronitarta? sir Ferant kysyi. Kuka niin väittää? Ja mistä lähtien hän muka on ollut paronitar?
- Selväähän se on, sir Lujakäsi sanoi. Tietysti paronin vaimo on paronitar.
- Kuka näin sanoo? sir Ferant kysyi. Onko paroni sanonut näin?
- Tietysti, sir Lujakäsi sanoi hämmästyneenä. Mitä te oikein kuvittelette?
- Hmm, sir Ferant mutisi. Onko Ayzabelkin sanonut näin?
- Eihän sellaisia kysytä paronittarilta! sir Lujakäsi huudahti järkyttyneenä. Ja miksi te yleensä sellaista kyselette?
- Enpä ole moista kuullutkaan, sir Ferant sanoi. Daegam tietääkseni vihaa Ayzabeliä. No, kysynpä sitten kun hän tulee.
- No mutta täytyyhän teidän herranne ja herrattarenne tuntea! sir Lujakäsi sanoi katsoen sir Ferantiin oudoksuvasti.
- Olettehan itsekin aivan liiankin tuttavallinen rouva paronittaren kanssa, sir Ferant sanoi. No ole jo hiljaa.
Sir Ferant kävi pitkäkseen.
- Haluan opastaa teitä vanhempana ja kokeneempana ritarina, sir Lujakäsi ilmoitti. Ja teen selväksi teille, ettei herransa vaimoa saa katsella tuolla tavalla kuin te teette!
Sir Ferant tuhahti ja odotteli Ayzabeliä.
- Meidän on laadittava suunnitelma, mitä teemme maaorjille, sir Lujakäsi sanoi.
- Vapautamme heidät? sir Ferant sanoi virnistäen ja alkoi etsimään partaveistä ja peiliä.
Sellaisia ei näyttänyt löytyvän.
- Pilailette, sir Lujakäsi sanoi paheksuvasti.
- Onko sinulla partaveitseä? sir Ferant kysyi.
- Mitä sellaisella? sir Lujakäsi tuhahti. Parta on miehen merkki.
- Ei sitten, sir Ferant sanoi ja lähti joelle.
Joki virtasi varsin vuolaana sateiden jälkeen. Sir Ferant peseytyi ja siisti etenkin partansa ja hiuksensa. Sitten hän palasi takaisin leiriin.
Sir Lujakäsi katsahti sir Ferantiin ja kysyi:
- Joko laadimme suunnitelman?
- En minä ainakaan, sir Ferant vastasi.
- Teidän on tosiaan paras jättää strategian laatiminen minun, kokeneemman, käsiin, sir Lujakäsi totesi omahyväisesti.
- Niinpä kai, sir Ferant sanoi ja alkoi levätä.
- Niin, tuota, me voisimme hirttää heistä joka kymmenennen, sir Lujakäsi tuumi. Arpa ratkaiskoon, ketkä hirtetään.
Sir Ferant ei kuunnellut sir Lujakäden juttuja,
- Sitten loput voimme piiskata kunnolla, sir Lujakäsi tuumi. Mutta teidän on tosiaan lopetettava tuttavallinen suhtautuminen paronittareen, hän sanoi sir Ferantille.
- Joo joo, sir Ferant vain sanoi.
- Muistakaa käyttäytyä myös paronia kohtaan tahdikkaasti, sir Lujakäsi opasti.
Sir Ferant vaikutti aika tylsistyneeltä ja odottavalta.
- Mitä me turhaan odottelemme? sir Lujakäsi kysyi.
- Että Ayzabel pääsee mukaamme, sir Ferant sanoi.
- Emmekö voi jättää paronittaren tänne? sir Lujakäsi kysyi.
- Emme oikein, sir Ferant vastasi.
- Varmasti hän täällä selviää, sir Lujakäsi arveli.
Sir Ferant nousi ylös ja käveli hevosensa luo. Hän hoiti hevosta, kun ei ollut muutakaan tekemistä.
- Mitä te oikein haluatte vetkutella? sir Lujakäsi kysyi otsaansa rypistäen.
- Ole hiljaa, sir Ferant tiuskaisi.
- Ritari, te ette komentele minua! sir Lujakäsi sanoi.
- Ole hiljaa silti, sir Ferant sanoi.
- Minun on patistettava teistä pois luontainen laiskuutenne, sir Lujakäsi sanoi. Minä jos kuka tiedän, että ritarit pääsevät laiskistumaan, jos heidän herransa ei pidä heitä kurissa.
Sir Ferant satuloi hevosen. Hän nousi sitten ratsaille ja lähti ratsastelemaan tietä pitkin.
- Minne olette matkalla? sir Lujakäsi huusi sir Ferantin perään ärtyneesti.
- Ratsastelen tässä vain, sir Ferant sanoi ja ratsasti kauemmas.
Sir Lujakäsi vaikutti ärtyneeltä.
Sir Ferant ratsasti tiellä hiljaa ja tylsistyneenä. Hän ratsasti kauemmas, ettei näkisi leiriä, ja kierteli ympäristössä. Ratsastus oli rauhoittavaa.
Sir Ferant ratsasteli vielä hetken ja palasi sitten leiriin. Sir Lujakäsi oli siellä odottamassa ja käristi juuri lihaa nuotiolla. Sir Ferant laskeutui hevosen selästä, otti satulan pois ja meni istumaan nuotion ääreen.
- Oikea ritari tuntee lihan grillaamisen niksit, sir Lujakäsi sanoi.
Sir Ferant nyökkäsi.

Ehilmin valo, osa 55.
RuneQuest
Irkkipelit
Ohjeet
Säännöt
Ehilmin valo
Hullu Prax
Karhunkaato
Riskimaa
Tulen maa
Yövalon varjossa
Palaute
Vieraskirja