Karhunkaato, osa 3

Seurue seisoi linnoituksen portilla maaorjineen.
- Hei! Pitikös meidän ottaa se kuormahevonen? Baut yhtäkkiä kysyi.
- Jos et halua kantaa karhua käsin, Dorcas vastasi.
- Pistetäänkös poika asialle? Baut kysyi virnistäen.
Dorcas joi hieman leilistä saadakseen alas juuri syömänsä palasen leipää ja sanoi sitten:
- Taran? Se hevonen?
- No, Taran, menehän jo siitä, Grafin kehotti.
Taran lähti tuhisten etsimään hevosta.

Taran hakemassa hevosta
Taran suuntasi matkansa kohti tallia, jossa oli jo renkejä aamutoimissaan.
- Hei rengit, tarvitsen hevosen! Taran huudahti.
- Häh? Kuka oikein olet? yksi rengeistä kysyi.
- Karhunkaataja, Taran vastasi. Tarvitsen kuormahevosen.
- Ai, sinä olet niitä miehiä, renki sanoi nyökäten. Teille onkin hevonen jo varattuna. Isäntä käski antaa sen teille.
Renki katosi talliin ja palasi hetken päästä taluttaen hevosta, jolla oli kuormasatula. Hevonen näytti olevan aika vanha ja laiha.
- Kas tässä, herra ritari, renki sanoi ojentaen ohjakset Taranille.
Taran otti suitset käsiinsä ja lähti takaisin portille hevosta taluttaen.

Portilla
- Saitko muuten Grafin niiltä junteilta mitään tietoa siitä, että mistä päin aloittaa etsintä? Dorcas kysyi isolta ystävältään.
- En mitään tarkkaa, Grafin myönsi. Kai se hiton karhu täällä jossain pyörii, hän jatkoi kääntäen katseensa maaorjiin. VAI? hän jyrähti maaorjille.
Dorcas siirsi korista, jossa aamiaista oli, hieman hevosensa satulalaukkuihin. Baut otti myös purtavaa korista.
- Laihat eväät kylläkin, Baut sanoi nenäänsä nyrpistäen.
- Ei niin, että sen naisen keitoksia tuon enempää viitsisi syödä vaikka olisikin, Dorcas vastasi nousten hevosen selkään ja ottaen sillä muutaman askeleen pois porteilta päin.
- En yhtään ihmettele, että Grafin suuttui hänelle, Baut totesi.
- Naisten pitäisi osata pitää turpansa kiinni, Grafin sanoi. Ei minulla niitä vastaan mitään muuten ole, mutta hitto vie, ei miehelle pidä alkaa ulista.
- Olet ihan oikeassa, Grafin, Baut myönsi. Naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä. Ja sitten tietysti sängyssä...
- Missä se poika nyt viipyy? Dorcas pohti kärsimättömänä. Ei luulisi kestävän kauaa hakea yhtä hevosta tallista.
- Tulee kuitenkin sen naisen kanssa, Grafin tokaisi. Ei erota sitä konista. HAHHAH.
- Heh heh, Bautkin nauroi.
Dorcaskin naurahti hieman Grafinille.
Samassa Taran saapui paikalle taluttaen vanhaa ja laihaa hevosta.
- Ja tuoko jaksaa karhun kantaa, poika? Dorcas kysyi häneltä.
- Tämän se herra meille varasi, Taran vastasi. En minä sitä valinnut.
Dorcas vilkaisi muihin:
- Tämän me taisimme jo arvata.
Baut pudisti päätään harmissaan.
- Noh lähdetään, Dorcas tokaisi.
- Mennäänkö hakemaan toinen? Taran kysyi.
- Miksi suotta, poika? Dorcas kysyi. Jos hevonen ei jaksa, niin nuo orjat kantavat. Te kaksi, hän jatkoi katsoen maaorjia. Toinen teistä taluttaa tuota konia.
Toinen maaorja otti kiltisti hevosen ja Taran nousi hevosen selkään.
- NIIN, ETTE VASTANNUT ÄSKEN, MISTÄ SITÄ KARHUA SOPII ETSIÄ? Grafin karjaisi maaorjille, jotka katselivat pelästyneinä toisiinsa, eivätkä vastanneet mitään.
- NO!? Grafin ärjäisi pelottavasti.
- Herra, hevosta taluttava maaorja ulisi. Me uskotaan karhun asuvan Paahteen kukkuloilla.
- No mitä hittoa vielä tässä teemme, Dorcas tuhahti.
- Johdattakaa meidät sitten sinne, Grafin käski maaorjia. NOPEASTI!
- Mutta se ei ole karhu, vaan paha henki! maaorja uikutti.
- Se ei liene teidän ongelmanne, Dorcas huomautti kuivasti.
- Se tappaa kaikki, maaorja valitti vauhtiin päästyään. Kylästä vienyt jo puolitusinaa lasta.
- Juu juu, ja syö varmaan sielutkin perästä, Grafin ivasi. Hah.
Maaorja vavahti pelosta, mutta Dorcas naurahti ja komensi sitten:
- NYT sinne kukkuloille!
- Noista ei ole kuin harmia, Taran sanoi osoittaen maaorjia. Paitsi, jos niitä käyttää syöttinä.
Maaorja ulisi jälleen peloissaan.
- No voihan...! Taran tuhahti. Lähdetään.
- Taran, ota sinä tuon kuormakonin ohjat, niin nuo kaksi voivat hölkätä hieman nopeammin, Dorcas käski. Ehkäpä sillä tavoin voin välttää kiusauksen ripustaa ne tuohon puuhun tuolla ja irrotella niistä palasia karhunsyötiksi.
Toinen maaorja valitti taas ja Taran sitoi kuormahevosen ohjakset satulaansa.
- Herra, ei karhu meistä huoli, maaorja uikutti. Se tahtoo vain nuoria tyttöjä ja poikia.
- Pian se ei huoli enää ketään, Dorcas tokaisi.
- Noniin, lopetetaan jo näiden surkeiden olentojen kiusaaminen, Grafin murahti. Matkaan tässä pitäisi päästä.
- Se tekee niille varmasti jotakin rietasta ennen kuin syö ne, maaorja vielä valitti. Se ei ole karhu, vaan paha henki.
- Entä, jos lopetetaan selittelyt ja lähdetään matkaan? Tarankin kehotti.
Dorcas alkoi ladata jalkajoustaan ja maaorja sulki äkkiä suunsa.
- Aletaanpas lähteä jo, Dorcas käski maaorjia. Hölkäksi siitä!
Maaorjat lähtivät hölkyttämään joukon etummaisina, joskin hyvin vastenmielisesti. Ehilm paistoi pirteästi taivaalta, kun matkaa taittui.
- Onko sinne kukkuloille pitkäkin matka? Taran kysyi maaorjilta.
- Oi muutama kilometri, herra, äänessä ollut maaorja vastasi pelokkaana.
Seurue kulki metsäistä polkua pitkin. Se ei ollut erityisen hyvässä kunnossa, eikä selvästikään paljon käytetty, mutta kelpasi silti kohtuullisesti ratsastukseen. Kymmenet minuutit seurasivat toistaan ja kilometrit taittuivat.
Kun seurue eteni, maaorjat muuttuivat selvästikin koko ajan vain pelokkaammiksi. He vilkuilivat ympärilleen hermostuneina ja haistelivat ilmaa. Suunnilleen neljän kilometrin jälkeen toinen maaorjista kavahti yhtäkkiä ja päästi pelästyneen huudahduksen.
Dorcas vilkuili ympärilleen ja nosti ladatulle jalkajouselle vasaman. Grafin pysähtyi, latasi varsijousensa ja alkoi katsella ympärilleen.
- Pian kukkuloilla? Dorcas kysyi maaorjilta. Pidä huoli, ettei se yllätä meitä tuolta, hän jatkoi Grafinille heilauttaen päätään vasemmalle.
Maaorjat vapisivat ja vilkuilivat ympärilleen. He olivat pysähtyneet polulle.
- Mitä? Grafin kysyi maaorjilta.
- Baut, oikea puoli, Dorcas kehotti.
- Katsokaa! Taran huudahti osoittaen polun lähellä olevia isoja jalanjälkiä.
- Karhu, herra, karhu, maaorja vaikersi.
Dorcas hypähti alas hevosen selästä ja käski toisia:
- Pitäkää vahtia.
Dorcas meni tarkastelemaan jälkiä. Bautkin laskeutui hevosen selästä ja seurasi Dorcasia tuimana. Grafin laskeutui myös ja sanoi Taranille:
- Taran, jää hevosen selkään ja sano, jos näet mitään metsässä.
- Hyvä on, Taran myöntyi.
Dorcas kosketti jälkiä ja tarkasteli maata.
- No, jäljittäjät, tehkää itsenne hyödyllisiksi ja sanokaa, milloin se on mennyt tästä ja minne, Grafin ärähti maaorjille.
- Hmph, Dorcas mutisi jälkiä tarkastellen. Nämä mitään karhun jälkiä ole. Iso susi, käynyt tässä reilut pari tuntia sitten.
- Mitäs hiton jäljittäjiä te muka olette, jos ette karhua ja sutta erota? Grafin pauhasi maaorjille, jotka vapisivat peloissaan.
- Tästä saisi kyllä ihan nätin saaliin tästäkin, mutta nyt haemme sitä karhua, Dorcas totesi. Matkaan! hän jatkoi hypähtäen hevosen selkään.
- Joo, jatketaan, Taran sanoi.
Grafin nousi hevosen selkään tuhahtaen maaorjille. Baut nousi myös hevosen selkään ja tuhahti halveksivasti Taranille:
- Eipä pojan jälkienlukutaito ole kaksinen. Luulla nyt sudenjälkiä karhunjäljiksi!
- No, et itsekään niitä tunnistanut, Taran puolustautui. Väitinkö niitä karhunjäljiksi?
- Kyllä me Dorin kanssa ne sudenjäljiksi tunnistettiin, Baut vastasi.
- Väitinkö niitä karhunjäljiksi? Taran kysyi uudelleen.
- Taisit tehdä niin, poika, Dorcas sanoi.
- No, annoit ainakin ymmärtää niin, Baut väitti. Mutta parasta, että me jälkimiehet hoidetaan nämä hommat.
Taran tuhahti ja maaorjat jatkoivat kulkua, mutta selvästi aikaisempaa hitaammin ja haluttomammin. Maaorjat kulkivat nyt jo ihan kävelyvauhtia.
- Ei se susi niin kaukana karhusta ole, samalla tavalla kynnet, Dorcas lohdutti.
- Virheitä sattuu, Taran myönsi.
- Erotat sen parhaiten siitä, että karhu painaise päkiällään syvemmälle suhteessa kynsiin kuin susi, Dorcas valisti nuorempaansa. Parempi olla kyse oikeasta karhusta tällä kertaa.
Vauhti oli hidastunut vain lisää. Maaorjat kulkivat vastahakoisesti löntystellen.
- Tällä tahdilla ehdimme kukkulalle tuurilla juuri ennen talven tuloa, Dorcas harmitteli.
- Pistetäänkö vauhtia peliin? Taran kysyi innokkaana.
Samassa Dorcas ampui yhden leikkinuolistaan parisen metriä toisesta orjasta oikealle.
- VAUHTIA! Dorcas karjaisi.
Maaorja kavahti. Vauhtia alkoi tulla lisää kummasti ja aikaisempaan vauhtiin verrattuna seurue suorastaan lensi.
- No niin, Taran sanoi tyytyväisenä.
Matkaa jatkui parin kilometrin verran. Silloin toinen maaorja kiljaisi ja melkein pomppasi ilmaan. Seurue näki selvästi jonkinlaisen uran ylittävän polun. Ja ura näytti syntyneen useista jalanjäljistä, jotka kuuluivat ilmeisestikin jollekin isolle eläimelle.
Dorcas hyppäsi taas alas hevosen selästä ja mietti asiaa:
- Hmm.
Maaorjat vetäytyivät pelokkaina syrjään.
- Hoitakaa nyt te jälkitietäjät homma, Taran kehotti heitä.
Dorcas kumartui jälkien viereen ja tarkasteli niitä. Grafin laskeutui hevosensa selästä ja tuli katselemaan jälkiä. Taran pysyi hevosen selässä, mutta tarttui miekan kahvaan.
- Mielenkiintoista, Dorcas mutisi seuraten sormella kuvioita. Se on liikkunut tästä usein sekä edes että takaisin.
- Onko se karhu? Taran kysyi jännittyneenä.
- Kyllä, se on karhu - iso sellainen, Dorcas vahvisti.
- Näin on, Baut vahvisti.
- Onkohan se lähellä? Taran kysyi.
Dorcas nykäisi maasta yhden taittuneen taimen.
- Miksi se käyttäisi tätä samaa paikkaa jatkuvasti? hän mutisi itsekseen.
Dorcas nousi ylös ja kääntyi vapiseviin maaorjiin päin:
- Kummassa suunnassa se kuuluisa kukkula?
- Herra, se on iso kukkula, äänessä ollut maaorja selitti pelokkaasti. Oikea vuori. Se jatkuu laajalle.
Taran puristi edelleen miekkansa kahvaa ja Grafin piti varsijoustaan valmiina.
- Pääseekö sinne hevosilla? Dorcas kysyi maaorjilta.
- Pä-pääsee, herra, maaorja sopersi.
- No vauhtia sitten, Dorcas tokaisin hypäten taas hevosensa selkään.
Maaorjat lähtivät peloissaan hölkkäämään ja muu joukko seurasi heitä.
- Lienee turhaa mainita, että parempi pysyä valppaana pojat, Dorcas sanoi tovereilleen.
Kului enää muutama minuutti, kun seurue saapui jo kivikkoiseen maastoon. Metsä oli enää melko niukkaa. Sen sijaan heidän edessään kohosi jonkinlainen laaja vuori, jonka päällä kasvoi puita vain niukasti. Kalliota jatkui niin pitkälle kuin seurue näki.
Taran mittasi vuorta silmillään ja vetäisi miekkansa tupesta. Grafin ratsasti hiljaa, valmiina ampumaan tai hyppäämään hevosen selästä.
Polku oli jo melkoisen kehno ja inhottavan kivikkoista. Pikkukivet kolisivat kavioiden alla. Niinpä Dorcas laskeutui hevosen selästä taluttamaan sitä. Polku näytti loppuvan lähelle suurta jyrkännettä. Mitään muita kävelyuria ei näkynyt. Grafin laskeutui myös hevosen selästä ja Baut seurasi tovereidensa esimerkkiä, kuten Tarankin. Dorcas heilautti kättään jyrkänteen suuntaan:
- Hevoset joutunee jättämään tuonne.
Dorcas talutti hevosen aina kukkulalle asti, josta alkoi tarkkailla enemmän ympäristöä. Toiset seurasivat hänen perässään.
Ympäristö näytti olevan kivistä, mutta jonkin verran kasvillisuutta sentään oli. Ehilmin säteet heijastuivat kirkkaina kallioista ja häikäisivät silmiä. Karhuja ei vain valitettavasti näkynyt.
- Minnekäs mennään? Baut kysyi Dorcasilta.
- Mahtaakohan se karhu asustella täällä? Taran pohti.
Dorcas seurasi katseellaan kallioiden muotoja. Maaorjat näyttivät vieläkin hermostuneilta, mutta olivat hiukan jo rauhoittuneet. Kalliot olivat jyrkkiä ja nousivat ja laskivat jyrkästi
- Tätä varten me otimme nuo jäljittäjät, Dorcas tokaisi.
- No, pistetään ne töihin! Taran huudahti.
Dorcas mulkaisi kahta miekkosta, jotka vavahtivat hänen katseensa alla.
- Te kaksi varmaan haluatte tarkastella lähiympäristöä, Dorcas sanoi maaorjille.
- Herra, herra, toinen valitti. Emme me täältä mitään löytäisi.
- No mistä sitten löytäisitte? Dorcas ärähti.
- Vai kenties haluatte syöteiksi mieluummin? Taran kysyi uhkaavasti.
Maaorjat kiirehtivät nuuskimaan ympäristöä. Dorcas istahti alas suurehkolle kivelle ja söi hieman eväitä odotellessa. Viiden minuutin kuluttua maaorjat palasivat seurueen luokse.
- No? Taran kysyi heiltä.
- Herra, ei näy jälkeäkään karhusta, äänessä ollut sanoi. Se on varmasti ollut paha henki, kun ei jälkiäkään jätä.
- Arvasin! Taran huudahti.
- Ne aikaisemmat jäljet olivat hyvin selkeästi karhun jättämiä, Dorcas huomautti maaorjille.
- No, mitäs ne aikaisemmat jäljet sitten olivat? Grafinkin kysyi maaorjilta.
- E-en tiedä, herra, maaorja änkytti.
- Jos se kerran jättää jälkiä tielle, niin miksi ei tänne? Dorcas kysyi loogisesti.
- Ehkä ne ovat pahan hengen harhautusta, esitti maaorja.
- Vai että pahan hengen! Dorcas tuhahti. Ette vain etsi tarpeeksi hyvin.
- Me etsimme kyllä, maaorja puolusteli. Mutta ei henkiä löydä varsinkaan kivikosta.
- Pari tuntia teille, sitten kokeilemme, josko veren haju houkuttaisi sitä - ellette tiedä tietysti parempaa paikkaa, Dorcas uhkasi.
Maaorjat vapisivat ja kiiruhtivat sitten etsimään. Puolen tunnin kuluttua he palasivat takaisin.
- Herra, herra, jälki löytyi, äänessä ollut maaorja selitti innokkaana.
- Jo oli aikakin, Taran sanoi.
- Se voi kyllä olla vain pahan hengen hämäystä, maaorja varoitti.
- Niinpä tietysti, Dorcas sanoi tuskastuneena. Missä päin, pääseekö sinne hevosella?
- Pääsee varmaankin, maaorja vastasi innokkaana miellyttämään. Se on tuolla alempana. Näimme sen vain kukkulalta.
Dorcas vilkaisi Grafiniin ja kysyi:
- Mitä sanot, kannattaako meidän taluttaa hevoset alas?
- Mennään, Grafin tokaisi lyhyesti. Jätetään toinen noista vahtimaan tänne.
- Minä en ainakaan jää, Taran sanoi heti.
- Missä välissä sinä maaorjaksi olet muuttunut? Grafin kysyi pilkallisesti.
- Minä jään, maaorja lupasi innokkaana. Hoidan hevosianne hyvin.
- Baut, katso tässä ettei tuo orja katoa hevosen kanssa, Dorcas kehotti. Vilkaistaan me muut niitä "pahan hengen hämäyksiä".
- Minulta menee sitten koko huvi sivu suun, Baut vastusti.
- Pah, tuskin siellä mitään on, Dorcas vastasi.
- Katso nyt tuota, ei se mihinkään katoa, Grafin arveli. Se tietää, että kuolee aivan varmasti, jos lähtee.
- Totta, mutta olisi niin sääli polttaa se kylä siltä varalta, että se todella lähtee, Dorcas tuumi.
- MINÄ PIDÄN SIITÄ HENKILÖKOHTAISESTI HUOLEN, ENKÄ MINÄ OLE MUKAVA IHMINEN! Grafin sanoi painokkaasti maaorjalle.
- Kyllä, herra, kyllä, maaorja sanoi pelokkaana.
Dorcas lähti kävelemään ripeästi alemmille rinteille viitottuaan toiselle maaorjalle:
- Ja sinä tulet sitten mukaamme.
Maaorja nyökkäsi vavisten ja lähti sitten laskeutumaan kukkulalta alas. Dorcas käveli ripeästi alas maaorjan perässä, jalkajousi ladattuna mutta rentona käsissä. Toiset seurasivat perässä. Maaorja kulki kallionjyrkännettä pitkin, joka oli tosiaan aika korkea. Toinen maaorja ja hevoset jäivät pian taakse.
Kymmenen minuutin kuluttua maaorja pysähtyi ja viittasi eteen. Seurue näki sammaleessa suuren jalanjäljen. Muuten maasto oli sen verran kivistä, ettei jälkiä ollut jäänyt. Dorcas meni kumartumaan jäljen ääreen tutkimaan sitä.
- Karhu, vai? Taran kysyi.
Dorcas nyökkäsi ja sanoi:
- En osaa sanoa ikää. Maa on liian kovaa.
Maaorja katseli ympärilleen hermostuneena.
- Mahdotonta sanoa, kuinka kauan se on siinä ollut, Dorcas jatkoi.
- Suurikokoinenkin? Taran uteli.
- Pah, pikkuinen tuo on meidän aikaisempiin karhuihimme verrattuna, Baut tuhahti ja Dorcas virnisti.
- Kyllä me tuostakin kelpo saaliin saamme, Dorcas totesi.
- Toivottavasti, Taran sanoi.
- Joo, pistetään nalle lihoiksi, Baut naurahti.
- Jos se nyt täällä enää on, Taran sanoi skeptisesti.
- Tuo jälki on parasta mitä meillä nyt on, joten seurataan sitä, Dorcas päätti vilkaisten jäljittäjään.
Maaorja viittoi eteenpäin hiukan vastahakoisena.
- Katsotaan, minne se on mennyt, Dorcas sanoi ja lähti seuraamaan maaorjaa tutkaillen itsekin maastoa.
Maaorja kulki varovasti ja koko ajan eteenpäin tähyillen. Aivan kotvan päästä näkyi jälleen sammalta, johon oli jäänyt nyt jo useampi jälki. Jäljet näyttivät vievän hiukan metsään päin. Maaorja pysähtyi ja katsoi seuruetta kysyvästi.
- Mennäänkö? Taran kysyi.
- Mitä siinä töllistelet? Dorcas kysyi maaorjalta. Metsään siitä - tuurilla se pitää pesää siellä.
- Niin, toivottavasti, Taran lisäsi.
- Hus hus, eteenpäin vain, Grafin käski myös maaorjaa.
Maaorja lähti kulkemaan metsään päin ja muut seurasivat häntä. Heti kun kivikkoinen maasto muuttui metsäksi, näytti löytyvän selviä jalanjälkiä. Selvästikin karhu oli ollut taas asialla.
- Ah, mainiota, Dorcas sanoi virnistäen.
- Kovin maallisia jälkiä jättää tämä henkikarhu, Grafin tuumi.
- Lienee nalle lähellä? Taran arveli.
- Hmmm... mutisi Grafin, joka oli siirtynyt tarkastelemaan jälkiä. Nämä ovat jo muutaman päivän vanhoja. Mutta tuurilla löydämme näiden päästä jonkun paikan, jossa se käy usein. Sillä näytti olevan tapana käyttää samaa reittiä.
Maaorja lähti taas kulkemaan jälkiä pitkin vastahakoisena ja toiset seurasivat. Eikä aikaakaan, kun jäljet näyttivät risteytyvän ja nyt vastaan tuli aikaisempaa tallatumpi jälki, samanlainen kuin aikaisemmin metsässä.
- Kuten sanoin, Dorcas sanoi vilkaisten Grafiniin päin ja tarkastellen taas jälkiä.
- Vihdoinkin, Taran puuskahti.
- Poika, sano sinäkin mielipiteesi, Dorcas kehotti.
- Hmm. Paras pitää varansa, Grafin varoitti.
- Hmm, Taran mutisi tutkien jälkiä.
- Eivät vaikuta kovin vanhoilta, Dorcas arveli. Vai?
- No, minä en osaa sanoa, Taran tunnusti. Eivät ne kovin vanhoja ole, hän lisäsi hiukan epäröiden.
Dorcas vilkuili metsään. Siellä näkyi lantaa vähän matkan päässä polulla ja muutama taimikin oli katkeillut.
- Eiköhän jatketa matkaa - tunnen jo nenässäni karhupaistin tuoksun, Dorcas sanoi karskisti.
- Heh, Taran naurahti. Joo, jatketaan.
Maaorja osoitti kysyvästi polkua kumpaankin suuntaan. Dorcas otti paremman otteen jalkajousestaan.
- Enemmän jälkiä näyttää menevän tuohon suuntaan, joten sinne, Dorcas päätti osoittaen toiseen suuntaan.
- Hyvä on, Taran myönsi. Ei kun matkaan!
Maaorja kohautti olkapäitään ja lähti kulkemaan Dorcasin valitsemaan suuntaan. Reitti näytti kulkevan aika lähellä metsän rajaa. Kävellessä kului varttitunti ja sitten jalanjäljet näyttivät kääntyvän taas kallioiden suuntaan.
- Hitto, hankala seurata tuonne, Dorcas huomautti.
Korkeiden jyrkänteiden juurella näytti olevan jonkinlainen lammikko, johon virtasi vettä ylhäältä kalliolta.
- Käy varmaan tuolla juomassa, Grafin tuumi.
- Tuo vesi tulee jostain, ehkäpä luolasta, Dorcas pohti kävellen kevyesti lammelle maistamaan vettä.
- Mennään katsomaan, Grafin kehotti. Varuillanne.
- Näkeekö kukaan rannassa jälkiä? Taran kysyi katsellen lammikon viereen.
Lammen lähellä näytti olevan soraa, johon oli piirtynyt epäselviä jälkiä. Dorcas siirtyi tutkimaan niitä.
- Omituisia jälkiä, saako... Dorcas mutisi.
Samassa Taran pompahti äkkiä pienen käärmeen edestä. Käärme livahti äkkiä pakoon haarniska-asuista tallaajaa.
- Huh, se oli lähellä! Taran puuskahti.
Grafin siirtyi myös tutkimaan jälkiä.
- Hah, käärmeen jälkiä varmaankin, Dorcas naurahti juoden hiukan vettä lammesta. Mmm, raikasta vettä. Tämä tulee jostain kivisestä maasta, ei mistään mullasta. Vesi on varmasti kaivanut itsellensä uran kallioilta, ehkäpä jopa luolan.
- Onpa karhu hyvä piileskelemään, kun ei neljä ritaria ja yksi maaorja sitä löydä, Taran hymähti.
Dorcas nousi ja käveli poimimaan jotain maasta lammikon viereisestä ruohomättäästä. Hän kaivoi hieman toisella kädelläni maata istuessaan vasemmalla polvella ruohikossa.
- No, Dorcas, mitä löytyy? Grafin kysyi astellen Dorcasin vierelle.
- Baut, oletpas ollut hiljainen, Taran totesi. Mistä moinen?
- Tämä on pitkästyttävää, Baut valitti.
- Ymmärrän, Taran vastasi.
- Tylsää rämpimistä ja maan kuopimista, Baut jatkoi.
- Niin, Taran myötäili. Kunhan se himputin karhu vain ei piileskelisi, niin...
Dorcas näytti paljastavan jonkinlaisia luita soran alta. Itse asiassa niitä näytti olevan tarpeeksi vaikka kokonaiseen luurankoon.
- Ihminen vai eläin? Vai useampia? Grafin kysyi.
- Ihminen, Dorcas sanoi varmasti. Maannut tuossa jonkin tovin. Ei tarvitse olla kovinkaan viisas huomatakseen nämä kynnenjäljet.
- Karhun kätköpaikka? Taran kysyi toiveikkaana.
Dorcas heilautti kättään suurpiirteisesti ikään kuin mitaten ruumista:
- Lapsi, tuskin kymmentä vanhempi. Tuossa selkärangan kohdalla, katso Grafin. Hitto, en menisi vannomaan - mutta tuo on kyllä veitsen jälki, jos sellaisen tunnistan. Mitä sanot Baut? Dorcas kysyi osoittaen selkärangan yläosassa olevaa viiltoa luussa.
- Kyllä se taitaa veitsi olla, Baut arveli myös. Omituista.
- Veitsi se taitaa olla, Tarankin tuumi. Haistan tässä jotakin epäilyttävää.
- Tjaa-a, Grafin mietiskeli. Kuules maaorja, olet sanonut, että se ottaa lapsia. Ettei vaan joku olisi uhrannut niitä sille?
Dorcas kurtisti kulmiaan. Maaorja näytti pelokkaalta taas ja kohautteli olkapäitään, muttei sanonut mitään.
- Jaa sinua ei kiinnosta, jos kyläläisesi uhraavat lapsianne jollekin surkealle nallelle? Grafin ärähti.
Maaorja levitti kätensä ja pudisteli päätään peloissaan. Dorcas vilkaisi Grafiniin:
- Selvitetään tuo myöhemmin - kaadetaan se kontio nyt ensin. Se majailee todennäköisesti jossain näillä seuduilla, hän jatkoi nousten toiselta polveltaan seisaalle.
- Kuka lienee uhraaja, Taran pohdiskeli.
Heikot jäljet näyttivät jatkuvan yli pienen puron. Taran puristi miekkansa kahvaa.
- Niin, ei meitä tänne tuotu selvittämään maajussien pakanamenoja, vaikka kyllä niistäkin on hyvä raportoida, Grafin sanoi.
Dorcas heilautti päätään kallioiden suuntaan ja sanoi:
- Tuonne, pitäkää jouset valmiina.
- Poika, ota sinä johto tuon miekkasi kanssa, Dorcas kehotti Tarania. Baut katsoo, ettei se syöksy takaamme, eh?
- Jep, Baut vastasi.
Seurue jatkoi matkaansa, nyt Taran ensimmäisenä. Taran hyppäsi ketterästi puron yli ja kehotti:
- Tulkaa perässä.
- Gah, Dorcas mutisi.
Dorcas yritti loikkaa lammikon yli upottaen vasemman saappaansa puroon. Häneltä pääsi:
- *vetin **ttu!
Dorcas kaatoi saappaastaan vedet ulos. Grafin heilautti raskaan vartalonsa ja kolisevan panssarinsa puron yli raskaasti, mutta varmasti. Maaorja puolestaan hyppäsi tottuneesti puron yli.
- Pitäisi joutua enää tässä iässä pomppimaan joidenkin perkeleen metsäpurojen yli, Dorcas mutisi ärtyneenä.
Baut kompastui kiveen ja läsähti räiskyen veteen.
- Perkele! hän karjaisi ja rämpi sitten pois purosta.
Dorcas veti saappaan jalkaan ja alkoi nauraa lujaan ääneen nähdessään molskahduksen. Sitten hän ojensi kätensä Bautille ja auttoi tämän pois. Baut oli ihan totaalisen märkä.
- Hehheh, taitaa olla koko aamun hevosen selässä istuminen vähän rapauttanut kuntoa, Grafin naureskeli.
Taran ei myöskään pystynyt pidättelemään naurua.
- Äh, se on tämä saakelin kivinen maasto, Baut pärskyi. Mies on kunnossa, muttei tällaista maastoa ole tarkoitettu ihmisille.
- No, jatketaas matkaa, Taran ehdotti.
Matka jatkui ja Baut jättäytyi märkänä ja murjottavana taas viimeiseksi. Dorcas piti jalkajousen valmiina, jokseenkin ehkä rauhaisammin mielin kuin aiemmin - Baut laukaisi tehokkaasti tunnelman.
Seurue kulki taas jonkin viitisen minuuttia heikkoja jälkiä seuraten. Baut kulki jonon viimeisenä suu mutrussa. Sitten jäljet kääntyivät ylös vuorelle. Siinä oli loivahko rinne, joka johti jyrkänteille. Rinteellä näkyi joitakin irronneita ruohotuppojakin.
- Kohta saa karhu kyytiä, Taran kuiskasi toisille jännittyneenä.
- Nuo eivät ole olleet tuossa ikuisuutta, Dorcas sanoi osoittaen ruohotuppoja. Olisivat muuten kuivahtaneet.

Karhunkaato, osa 4.
RuneQuest
Irkkipelit
Ohjeet
Säännöt
Ehilmin valo
Hullu Prax
Karhunkaato
Riskimaa
Tulen maa
Yövalon varjossa
Palaute
Vieraskirja