Hullu Prax - Aurinkokupolin takana, osa 2

Ilma näytti synkältä, kun porukka asteli tietä pitkin. Sarshas joutui nyt kävelemään, kun vieras lunarilainen oli ottanut hänen ratsunsa. Sarshas näytti pitävän kävelyä melko epämiellyttävänä ja Yelanda virnisteli hänen nyreälle ilmeelleen. Mars huomautti jotakin lunarien laiskuudesta. Päivä kului ja pian oli jo iltapäivä.
- Ja Melolla on paketti kunnossa? Yelanda kysyi.
- Paljonko meillä on vielä matkaa jäljellä? Mars tiedusteli.
Samassa seurueen silmien eteen pomppasi kukkulan takaa kylä. Sen huomiotaherättävin piirre oli kylän keskellä sijaitseva kivestä valmistettu riemukaari
- Tuonneko meidän piti nämä sormukset viedä? Mars jatkoi samaan hengenvetoon.
Melo oli ottanut esiin kuivuneen omenan, jota hän nyt pureskeli. Melo kysyi Yelandalta omenaa syöden:
- Neiti kiltti, mikäs tuo paikka on?
- Se on Haymonin portti, Yelanda tokaisi vastaukseksi. Ja siitä meidän pitää jatkaa Harppuunaan.
- Ai! Kautta kupolin, se on komee! Melo ihasteli kyläpahasta.
- Mutta paljonko meillä on vielä matkaa edessä? Mars tiedusteli uudelleen.
- Sanotaan, että noin 10 km, Yelanda vastasi. Siis tuosta kylästä.
- No sittenhän me taidamme ehtiä, Mars totesi hymyillen yrmeästi, kun seurue käveli kylään. Siellä ihmiset olivat arkisissa askareissaan. Bob laskeutui Yelandan kädelle ja Melo puolestaan katseli ympärilleen kummastellen ihmisten puuhia.
- Melo, Yelanda sanoi.
- Niin neiti? tämä kysyi.
- Onkos se laatikko kunnossa? Yelanda tiedusteli.
- Neiti, Melo sanoi tarkistaen selässään olevaan laukkua. Eri hyvässä! hän vakuutti. Mie piän siitä hyvää huolta, ei kukaa uskalla mulle tulla napisee näistä.
- Mennäänkö Riemukaareen huilaamaan hetkeksi ja ottamaan vaikka vähän sapuskaa? ehdotti Yelanda.
Mars nyökkäsi hyväksyvästi ja seurue suuntasi kylänraittia pitkin kohti aivan riemukaaren vieressä sijaitsevaa isoa taloa. Melo korjasi hiukan laukun asentoa selässään. Samalla alkoi tihuttaa vettä. Pian tihutus muuttui raskaiksi pisaroiksi.
- Harmi, että herra Yelmalio ei näy nytte, Melo totesi taivaalle katsellen.
- Jos vain jatkaisimme sittenkin matkaa, ettemme vain myöhästyisi, Mars ehdotti sateesta huolimatta.
- Kyllä me ehdimme vähän huilata, Yelanda vastasi seurueen kiirehtiessä majatalon suojaan. Tosin Mars ei seurannut muiden mukana, vaan jäi synkkänä seisomaan sateeseen.
- Miksi et tule suojaan sieltä, tänne sisälle? Melo kysyi ihmetellen oviaukosta.
- En anna tällaisen pienen sateen haitata itseäni, Mars murahti. Ulos näytti jääneen muitakin ihmisiä, jotka eivät näyttäneet onnellisilta.
- Noh jaa, Melo mutisi mennessään sisälle. Outoja nuo immeiset.
Ulkona sade vain yltyi, mutta sisällä Yelanda otettiin sopivan kohteliaasti vastaan - olihan tämä temppeliherra ja lähes valon tytär. Matkalaisille tarjottiin antilooppimakkaraa, leipää, juustoa ja oikein kunnollista ohraolutta. Yelanda otti leipää ja olutta tarjoten Bobille makkaraa, Melo puolestaan rohmusi paljon juustoa ja makkaraa. Muut majatalon vieraat katsoivat halveksien paviaania.
- Eläimiä majatalossa! yksikin vieraista tuhahti.
- Apinat joutaisivat ulos, toinenkin ärähti. Kotieläimet minä vielä ymmärtäisin, mutta että villieläimet.
Melo katsoi puhujaa murhaavasti ja sanoi nousten ylös ja ottaen itselleen kokonaisen leipäkorin:
- Meen sitten noitten muitten eläinte kans syömää.
Melo lähti ulos sateeseen ja istuutui Marsin viereen. Tälle majatalonisänsä oli tarjoillut purtavaa seinässä olevan luukun kautta. Mars otti vastaan Melon tarjoaman leivän mielellään.
- Terve veli, syyäänkö yhessä? Melo kysyi pirteästi Marsilta. Tämä kavahti heti kauemmas paviaanista ja ryhtyi ärtyisästi mutustelemaan leipäänsä sateessa.
Ihmiset sisällä näyttivät tyytyväisiltä, kun Melo oli poistunut. Ruoka oli maittavaa ja paljon parempaa kuin temppelin keittiössä tarjoiltu. Ja Sarshas söi, vaikka nyrpistelikin alkeellisille makkaroille.
- Onkos täällä tapahtunut mitään ihmeellistä? Yelanda kyseli majatalon väeltä ruokailun lomassa.
- No, eipä kovin ihmeellisiä, majatalonisäntä vastasi. Temppeliherroja vain kulki ohitse valtava määrä. Harppuunaan päin olivat menossa.
- Olikos heillä härkiä mukana? Yelanda uteli.
- Kyllä, härkiä näyttivät kuljettavan, myönsi majatalonisäntä. Erikoista, että temppeliherrat nyt ryhtyvät härkäpaimeniksi! Jotakin outoa on tekeillä. Mutta viisaat johtajamme ja Yelmalio varjelevat meitä.
- Totta, Yelanda nyökytteli kulauttaen tupin loppuun.
- Ei ole mitään hätää, majatalonisäntä jatkoi. Ihmiset kyllä pelästyivät suurta temppeliherrajoukkoa, mutta vakuuttelin, ettei ole hätää. Lordi Invictus tietää, mitä tekee.
- Pitäisiköhän meidän jatkaa matkaa? Yelanda pohti.
- Elkää hätääntykö! sisään astuva Melo virkkoi. Mie palvelen neitiä tässä, olen vuan kantaja.
Ihmiset nyrpistelivät neniään märälle Melolle. Tämä puolestaan irvisteli ylimielisesti ihmisille.
- Noniin, lähdetään matkaan, Yelanda komensi kiitettyään ensin ruoasta. Bob hypähti taas Yelandan käsivarrelle.
Ulkona oli jo kirkastunut. Tie oli tosin vielä märkä sateen jäljiltä, mutta pelloille sade näytti tehneen hyvää. Seurue kääntyi kulkemaan kohti Harppuunaa. Tie ei ollut enää hyvä Paviksen tie, vaan pelkkä uurtunut maapolku. Tosin se näytti tallautuneen kohtuullisen vakaaksi monien jalkaparien toimesta.
Melo yritti siirtyä kävelemään kahdella jalalla. Se ei kuitenkaan onnistunut oikein ja hän tyytyi kolmeen jalkaan.
Hetken sää oli näyttänyt jo kirkkaalta, mutta nyt taas synkkeni. Tuuli voimistui ja ajoi edellään mustia pilviä. Niitä näkyi paljon Paviksen suunnassa.
Bob levitteli hetken siipiään ja lähti sitten kevyesti lentoon. Melo mutisi jotakin itsekseen katsellen taivaan pilviä.
Aivan pian Harppuunan tielle käännyttyään seurue huomasi edessäpäin kaksipyöräisissä kärryissä istuvan vanhan miehen. Vetojuhtina oli kaksi biisonihärkää. Meno näytti aika epämukavalta, koska pyörät eivät oikein sopineet tien uriin. Mies istuskeli kärryillä ja popsi kananmunaa. Miehellä ei näyttänyt olevan aseita.
Seurue pysyi varovaisena ja hidasti kulkuaan.
- Kukas te olette? Mars huusi kärrymiehelle. Tämä ei vastannut, vaan pysäytti kärrynsä suunnilleen kymmenen metrin päähän seurueesta. Yelanda puristi tiukemmin keihästään. Muutkin katselivat outoa miestä. Tämän hiukset olivat jo valkoiset, eikä hän näyttänyt lainkaan aurinkokupolilaiselta. Miehen vieressä kärryjen penkillä istui pieni varjokissa, joka sähisi.
- Kukas te olette? Mars kysyi uudelleen vastausta saamatta.
- Se on orlanthilainen, Yelanda kuiskasi hiljaa muille.
Mies pisti syömänsä kananmunan syrjään ja katsoi seuruetta tutkivasti. Sitten hän suuntasi katseensa Yelandaan ja virkkoi:
- Vaeltava Aurinko, Kateellinen Eno, minulla on tässä uusi Lelu, näetkö sen? Testaa minua, kahdesti jos voit. Kultapala kustakin oikeasta vastauksesta. Siis käykäämme perinteiseen arvuuttelukilpailuun.
Melo katseli oudoksuen tämä kummaa rituaalia. Mars puolestaan vaikutti hermostuneelta ja sanoi miehelle:
- Meillä on nyt vähän kiire…
- Siis sallinet minun kysyä arvoituksen? mies kysyi Yelandalta. Tämä kuitenkin vaikeni.
- Ähhh… Tämä on orlanthien juoni tai jotain, Mars murisi. Melo raapi päätään ja katseli ihmeissään vuoroin Yelandaa ja vuoroin tuntematonta miestä.
- Sanopas ukkelille, että kysyy pois, Yelanda kehotti Marsia.
- Kysy pois, Mars vastasi miehelle kummeksuen.
- Kiitos, tämä vastasi. Eli ensimmäinen arvoitukseni on seuraava: Yhdestä lävestä sisälle mennään ja kolmesta ulos tullaan ennen kuin oikein sisällä ollaan. Siis mikä tämä on?
- Mikäs tämä juttu on? Melo kysyi ihmeissään Marsilta.
- Olisiko tämä paita? esitti Mars.
- Hyvä, Mars, vastaapas, että paita, Yelanda kehotti Marsia.
- Olisiko tämä paita? Mars kysyi oudolta mieheltä kuuliaisesti.
- Oikein, oikein, kysyjä tunnusti. Sitten hiukan hankalampi arvoitus. Puree nipistää, vaikka ei ole kynsiä eikä hampaita. Mikä tämä on?
- Entä se kultakimpale? Mars tivasi.
- Oh, ei kultapalalla kiirettä, arvuuttaja vastasi. Ensin tietysti käymme kisailun loppuun asti.
Mars ja Yelanda näyttivät pohtivan ankarasti arvoitusta. Outo mies katseli heitä hymyillen itsetietoisena.
- Hmm, Sarshaskin mutisi. Mikä voisi purra, mutta sillä ei olisi kynsiä, eikä hampaita?
- Ähhh... en pysty keskittymään kun tuo paviaani häiritsee minua! Mars ärähti.
- Olisiko se jokin eläin? Sarshas jatkoi.
Bob räkätti haukannauruaan.
- Haukka voi purra, mutta sillä ei ole hampaita. Kynnet sillä kuitenkin on, Mars pohti.
- Niin, ei se haukka kai voi olla, Sarshas myönsi.
- Hiljaisiksi näytätte menevän, outo mies virnuili.
Yelanda vilkaisi Melon suuhun, olisiko siellä hampaita. Tämä näytti ärtyneeltä ja tokaisi:
- Tuli.
- Nipistääkö tuli? Sarshas sanoi epäilevänä.
- Tai tuli polttaa, äh! Melo tuhahti. Mie en voi keskittyä kun tuo haiseva mies on lähellä! hän jatkoi Marsiin viitaten. Bob räkätti jälleen.
- Heh. Taisi olla teille ylivoimainen, arveli outo mies.
- Äh... Lieneekö tälle arvoitukselle edes vastausta? Mars epäili turhautuneena.
- Vastaus siihen kyllä on, outo mies vastasi.
- Se voisi olla kylmyys, Melo mietti ääneen. Kylmyys puree ja nipistelle, niiku Praxin yössä.
- Hei, tuohan kuulostaa hyvältä! Sarshas huudahti. Onneksi kylmyys on meillä imperiumissa aika harvinaista. Kalikos Jäänsärkijä suojelee meitä siltä.
- Mutta kyllä pakkane puree, Melo jänkäsi.
- Niin, onhan se hyvä ajatus, myönsi Sarshas.
- Ja nipistelee. Hyvä Mel... kurja paviaani, Mars sanoi saaden Melolta vihaisen mulkaisun. Melo nosti leukaansa ja sanoi loukkaantuneena:
- Me eläimet ollaan kyllä aika fiksuja, kun VAIN ihmiset ei edes tollasta tiedä!
- Joo, kylmyys/pakkanen kuulostaa hyvälle, Yelanda päätti
- Joko olette saanut jotakin aikaan? kysyi outo mies uteliaasti.
- Kylmyys on vastauksemme, Mars ilmoitti katsoen muihin varmistaakseen asian.
- Hmm. Kyllä minä tuon hyväksyn, mies sanoi. Tarkoitin kyllä pakkasta, mutta kylmyys kelpaa. Sitten seuraava arvoitus: Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei syö siat eikä koske koirat. Mikä tämä siis on?
Seurasi pitkä hiljaisuus, kun kaikki miettivät arvoitusta. Outo mies naurahti keskittyneitä ilmeitä.
- Tässä ei välttämättä ole ruoka kyseessä, Mars arveli.
- Niin, tuo voi olla kompa, Sarshas myönsi. Toisaalta meillä imperiumissa syödään paljon kaikenlaista. Herkkuja on valtavan paljon. Mitä kaikki herrat ja kuninkaat voisivatkaan syödä? Ja mitä sellaista, mikä ei eläimille kelpaisi? Sarshas kysyi katsahtaen merkitsevästi Meloon.
- Tai mitä siat eivät söisi, Mars korjasi.
- No, sioilla ja koirilla tarkoitetaan kai eläimiä yleensä, Sarshas esitti.
- Hiljaisiksi menitte taas, vanha mies tuumi, kun kaikki taas pohtivat kuumeisesti vastausta.
- Työ ihmiset syötte kaikkee outoo, Melo mietti taas ääneen. En mie ainakaan tykkää poltetusta lihasta yhtään.
- Syökös herrat ja kunkut aivoja? Yelanda kysyi vitsillään.
- Tuskin ainakaan imperiumissa, Sarshas ilmoitti. Aivojen syöminen on aika barbaarista. Ellei niitä sitten ole oikein valmistettu. Siis meidän lunarilaisilla taidoillamme.
- Minä en kyllä tiedä hienoista ruuista mitään, tuhahti Mars.
- Kyllä mulle kelpaa raaka liha, mutta en mistään poltetusta tykkää, totesi Melo jälleen.
- Kokkimme osaavat vaikka mitä herkkuja, Sarshas jatkoi imperiumin ylistämistä. Niitä olisi ilo esitellä sinulle, Yelanda. Voittavat taatusti antiloopinmakkarat ja taatelipuuron.
- Tunnustatteko jo, ettette keksi sitä? vanhan mies tiedusteli.
- Herroilla ja kuninkailla on valtaa, mikä lienee heidän herkkuaan, Mars pohti.
- Entäs leipä!? Melo huudahti.
- Niin, leipää eivät kai eläimet syö, Sarshas sanoi.
- Se panee mahan sekasin, Melo selitti. Sitä me paviaanit ei syödä ollenkaan. Paitsi minä, kun Yelmalion lahja se o, päätti Melo puheensa röyhtäisten äänekkäästi.
- Jos ei muuta keksitä, niin valtaa voisi kokeilla, Yelanda päätti.
- Joko vastaatte? vanha mies kysäisi.
- No, mitä sanomme? Mars kysyi.
- Eikös se leipä olis hyvä? Melo penäsi
- Kokeillaanko valtaa? ehdotti Yelanda.
- Kuten haluat, Yelanda, Sarshas myöntyi auliisti.
- Valta se o! Melo kiljahti kuullessaan Yelandan ehdotuksen.
- Vastaan valta, vaikka väärin se kai on, Mars sanoi arvuuttajalle.
- Valitan. Väärin meni tällä kertaa, kertoi vanha mies. Oikea vastaus olisi ollut suola. Sitten seuraava arvoitus: On kaula ja suu, vaan ei päätä. Mikä tämä on?
- Pullo kenties? Yelanda veikkasi heti.
- Hyvä ehdotus, Yelanda hyvä, Sarshas sanoi.
- Näin se varmasti on, Marskin vahvisti. Vastaan pullo.
- Hmm. Oikein se on, arvuuttaja ilmoitti. Ilmeisesti minun täytyy koventaa tasoani. Seuraava kysymys on tämä: Valkea maja, kullasta kamari. Mikä tämä on?
- Olet jo kolme kultapalaa velkaa! Mars huudahti.
- Toki minä kultapalat maksan, jos olette sen arvoisia, vastasi vanha mies ärtyneenä. Vaan joko meni teillä sormi suuhun?
- Miettikäämme mikä on valkoista, Mars kehotti.
- Lumi? Sarshas ehdotti.
- Pilvet, Mars pohti.
- Hampaat? Tai ainakin hienojen ihmisten hampaat, Sarshas lisäsi vilauttaen omia kauniita hampaitaan.
- Kultainen kamari? Mars lausui epäilevänä.
- Se on aika vaikea, Sarshas totesi. Imperiumissa on tietysti paljonkin kultaisia kamareita…
- Öö, Yelanda mutisi.
- Heh. Joko onnistuin saamaan teidät nalkkiin? vanha mies uteli. Voitte myöntää reilusti, ettette tiedä.
- Olen kyllä aika ulalla, Mars tunnusti.
- Onko teillä siellä kultasia hampaita? Siellä mistä tulet? Melo kysyi lunarilta.
- Kyllä, meillä on kultaisia hampaitakin, Sarshas vastasi. Imperiumin mahti ja rikkaus on suuri.
- Arvataan vaikka suu, Mars ehdotti.
- Ok, Yelanda myöntyi.
- Mitä vastaatte? mies kysyi.
- Vastaan suu, Mars murahti.
- Valitan, pieleen meni, mies ilmoitti heti. Oikea vastaus olisi ollut kananmuna. Tällainen siis, arvuuttaja jatkoi vetäisten taskusta kananmunan. No, siirrytään seuraavaan arvoitukseen. Ylössuin on tyhjä, alassuin on täynnä. Mikä tämä on?
- Hattu? Mars ehdotti.
- Hmm. Tiimalasi? Yelanda puolestaan virkkoi.
- Itse arvelisin sen kyllä olevan hattu, sanoi Mars. Mitä vastaamme?
- Saat itse päättää, Yelanda salli.
- Vastaan hattu, Mars sanoi pontevasti.
- Kyllä, oikein jälleen, mies nyökkäsi.
- Hyvä, Mars, Yelanda kehaisi.
- Vielä seuraava arvoitus: Lihainen pytty, vaskinen vanne. Tämä onkin viimeinen. Mikä se siis on?
- En kyllä tiedä… Mars pohti.
- Heh. Tämä kieltämättä aika vaikea, mies sanoi huvittuneena.
- Ei mitään hajua, Yelandakin totesi.
- Tarvitaan varmaankin aito orlanthi tietämään se, arvuuttelija vinoili.
- Aika hankala, Sarshas jupisi, kun taas Melo raapi kuumeisesti päätään.
- No, tietääkö kukaan? Mars kysyi.
- Ei tule mieleen, Sarshas vastasi.
- Eipä, Yelanda tunnusti myös.
- Emme taida tietää, Mars totesi.
- Jos se olisi joku kruunu tai jotain? Melo ehdotti.
- Tunnustatteko jo, ettette keksi sitä? vanha mies kysyi jälleen.
- No sanotaan kruunu, Mars päätti. Vastaan sittenkin kruunu.
- Väärin, mies ilmoitti päätään pudistellen. Oikea vastaus on sormus ja sormi. Olipa mukavaa arvuutella kanssanne. Nyt on kuitenkin jatkettava taivalta.
- Mutta nyt taidat olla meille jotain velkaa, Mars tivasi.
- Kyllä, annan sen teille, arvuuttelija vastasi kaivaen taskustaan kultapyörän ja ojentaen sen Yelandalle.
- Apinakuninkaalla oli kruunu, mut sillä ei mitään turhia sormus juttuja ollut, Melo sanoi mököttäen.
- No, tällä kertaa kävi näin, vanha mies tuumi. Todellisuudessa Orlanth kuitenkin voitti Yelmin. No, näkemiin, mies jatkoi ja pani härkänsä liikkeelle ja kolisteli pois. Kärryt kulkivat kirskuen seurueen ohitse. Seurue jatkoi matkaa.
Mustia pilviä näkyi jälleen taivaanrannassa. Joki alkoi selvästi olla lähempänä ja siis myös Harppuunan kaupunki. Seurue asteli hiljaisuuden vallitessa. Äkkiä kuitenkin Yelanda näytti säpsähtävän ja jatkoi kulkuaan varovaisemmin. Bob näytti rääkyvän pellon yläpuolella.
- Hei, tuolla pellossa on joitakin jälkiä, Yelanda ilmoitti. Käydään katsomassa niitä.
Seurue suunnisti kohti pellon yläpuolella kaartelevaa Bobia. Sarshas näytti inhoavan syvästi savista peltoa, joka likasi hänen hienot jalkineensa. Seurue löysi kuitenkin Bobin osoittamalta alueelta outoja ympyröitä pellosta. Näissä kohdissa vilja näytti menneen lakoon. Ympyröitä oli suunnilleen tusina pellolla.
- Kukas olikaan se jäljittäjä? Yelanda kysyi.
- Minä olen kyllä aika näppärä, Melo murahti vastaukseksi.
- Hmm, Mars hämmästeli.
Melo tutkiskeli ympyröitä ja kumartui tutkimaan niitä. Pian hän näytti huomaavan jotakin ja lähti seuraamaan joitakin jälkiä. Mars tuli myös katsomaan, mitä Melo puuhasi.
- Mikä ihme nämä on tehnyt? Yelanda kummasteli ympyröitä.
- Tuossa on kulkenut jotain tyyppejä, Melo totesi jälkiä seurattuaan. Tänne tulee tuolta tieltä jäljet, mut ne loppuu tähän ympyrän kohralla. Ne ei oo meiän jälkiä.
- Paljonkin jälkiä? Mars uteli.
- Onkohan siinä joku salaluukku? Yelanda pohti.
- Siitä on tullut vaan yksi tyyppi joka o hävinny tähän ympyrän kohalle, Melo vastasi Marsin kysymykseen.
- Jatketaanko matkaa ja raportoidaan tästä Harppuunassa? Yelanda ehdotti.
- Tehdään näin, Mars myönsi.
Seurue palasi takaisin polulle ja jatkoi kulkuaan. Päivä alkoi vaipua jo iltaan ja Yelm aloitti tulisen laskunsa kohti Alamaailmaa. Seurue raahusti jo aika väsyneenä. Tuuli piiskasi heitä. Melo vilkuili välillä taivaanrantaa.
- Ei kun töppöstä toisen eteen, Yelanda komensi.
Tie kiemurteli viinitarhojen poikki. Pian pimeni ja alkoi jälleen sataa, joskaan ei tällä kertaa kovasti. Melo keräsi sadevettä käsiinsä ja hörppi sitä. Jostakin kaukaa edestäpäin kajasti keltaista hehkua, aivan ilmeisesti Harppuunan valoa.
Äkkiä Melo näytti kuulleen jotakin ja tähysteli pensaiden sekaan.
- Tuolla puskassa on jotain, hän sanoi.
Toisetkin koettivat pimeydessä nähdä jotakin, mutta mitään erityistä ei näkynyt.
- Siellä mongertaa joku, Melo ilmoitti korvat hörössä. Se ääni tulee kohti!
Mars ryhtyi heittämään loitsua ja myös Melo loitsi otettuaan keihäänsä selästään pois. Yelanda heitti keihääseensä Valo-loitsun, kuten Melo ja Marskin. Velon avulla Mars yritti tähystellä sankkaan pensaikkoon. Sarshas loitsi sapeliinsa jotakin.
- Se ääni ei tuu puskasta, vaan sen takaa, ja se lähestyy kokoajan, Melo varoitti.
Nyt kuului jo selvästi ääntä. Joku tai jokin kuulosti lähestyvän juosten. Seurue yritti tähyillä hämärään, jota Valo-loitsut valaisivat vain hiukan. He olivat myös valmiina taisteluun.
Samassa pensaikosta putkahti esiin pieniä hahmoja. Ne huusivat ja kiljuivat kimeästi. Loitsujen valossa hahmot paljastuivat peikkolaisiksi, jotka raivoisan sotakiljunnan saattelemina säntäsivät seurueen kimppuun. Aseita peikkolaisilla ei näkynyt lainkaan, mutta peikkolaisia oli ainakin tusina.
- Kuolkaa pimeyden olennot! Mars huusi.
Yelanda iski keihäällä ensimmäistä peikkolaista ja lävisti sen vasemman käden. Peikkolainen vaipui koristen maahan ja Yelanda nykäisi keihäänsä kiireesti irti kuolevasta otuksesta.
Melo puolestaan kirkaisi apinamaisesti ja löi Valo-loitsulla varustettua keihästään pelottavasti ja uhkaavasti maahan.
- Melo, pidä laukusta huoli, Yelanda huikkasi paviaanille.
- Kyllä neiti! Melo kiljaisi yrittäen rauhoittua nousevasta taisteluhuumastaan.
Mars yritti osua yhtä peikkolaista keihäällään, mutta ei osunut. Epävakaan iskun seurauksena keihäs lennähti Marsin kädestä pois parin metrin päähän. Mars kaivoi heti heittokeihäitä esille suojaten itseään hopliittikilvellä.
Melo iski omalla keihäällä yhtä pikkuotusta käteen ja siitä purskahti verivana. Peikkolainen kiljaisi kauhusta, kiskaisi kätensä irti keihäästä ja juoksi ulvoen pimeyteen mukanaan muitakin peikkolaisia.
Peikkolaisia ilmestyi pimennoista lisää ja nyt niitä oli varmasti jo parikymmentä.
Yelanda jatkoi taistelua ja upotti keihäänsä yhden peikkolaisparan vasempaan jalkaan. Otus ei haavoittunut pahasti, mutta se nilkutti kauhuissaan pakoon.
Melo yritti sohaista keihäällään ympärillä tungeksivaa peikkolaismassaa, muttei osunut yhteenkään niistä. Yksi peikkolainen yritti iskeä nyrkillä Meloa, mutta myös se huitaisi ohi. Peikkolaisia kuitenkin tungeksi nyt seurueen ympärillä saartaen sen. Niitä oli jo kolmisenkymmentä. Erityisen kiinnostuneita ne näyttivät olevan Melon laukusta, mutta muuallekin pienet sormet ehtivät.
Melo alkoi karjua ja huitoa keihäällään peikkolaisia kohti. Samalla on yritti perääntyä. Valo-loitsu keihään kärjessä piti peikkolaisia tosiaankin hiukan kauempana.
- Tehdään ympyrä muodostelma ja Melo keskelle, käski Yelanda. Melo perääntyi heti muiden muodostaman kehän sisälle. Sarshas sai juuri yhden peikkolaisen nujerrettua.
- Hei muuten nyt välähti! Yelanda huudahti äkkiä.
- Pelotelkaa niit! RAAAGH! Melo karjui.
Samassa pensaikosta ilmestyi kaksi valtavaa hahmoa. Heikossakin valossa seurue näki, että ne olivat isompia peikkoja - suurpeikko ja yöpeikko. Molemmilla oli ilkeännäköiset nuijat ja panssarit yllään. Yöpeikko heilutteli ruoskaa ja alkoi kiljua peikkolaisille.
- Ups, Yelanda sanoi.
Äkkiä Melon laukku alkoi hehkua heikkoa valoa. Se karkotti peikkolaiset, jotka olivat onnistuneet livahtamaan Melon luokse. Melo itse säikähti hiukan tapahtumaan. Yöpeikko kuitenkin keräsi ruoskansa voimalla peikkolaiset hyökkäykseen, eikä päästänyt niitä pakoon. Tilanne näytti todella pahalta, koska peikoilla oli murskaava ylivoima. Peikkolaiset tungeksivat seurueen ympärillä kuin väkkärät. Valo pelotti niitä, mutta suuremmat peikot pakottivat ne hyökkäämään.
- Avatkaa laukku! Mars huusi.
- Antakaa laukun olla, Yelanda kielsi. Ainakin vielä.
- Emme pärjää, parahti Mars.
Odottamatta koko paikan ympäröi kirkas valo. Se muodosti suuren kehän ja sulki sisäänsä niin seurueen kuin peikotkin. Peikot kiljuivat ja suojasivat käsillä valonarkoja silmiään, joita kirkas valo koski kovasti. Peikkolaiset ulvoivat ja pakenivat pimeyteen. Suuremmat peikot seurasivat kiireesti niitä tahtoen äkkiä pois kamalasta valokehästä. Vasta nyt toiset huomasivat, että valo oli Yelandan aikaansaamaa.
- Hurraa! Mars huudahti helpottuneena.
- Jatketaan äkkiä matkaa, Yelanda käski virnistäen. Melo katsoi häntä ihaillen, kuten myös Mars. Vain pari kuollutta peikkolaista makasi maassa.
- Oliko tuo ihan itse Yelmalio, joka meitä autto? Melo kysyi Yelandalta kunnioittavasti.
- Olihan se itse Yelmalio, Yelanda myönsi lähtien matkaan. Toiset seurasivat häntä.
- Ohhoh. Kyllä herra on aika vahva! Joskus minustaki tulee vielä hänen palvelija! Melo sanoi.

Hullu Prax - Aurinkokupolin takana, osa 3.
RuneQuest
Irkkipelit
Ohjeet
Säännöt
Ehilmin valo
Hullu Prax
Karhunkaato
Riskimaa
Tulen maa
Yövalon varjossa
Palaute
Vieraskirja