Ehilmin valo, osa 56

Matkalla Ornimiin
Ganrist kohautti olkapäitään.
- Leiriydytään, Gildon voihkaisi ylidramaattisesti.
Daegam sanoi sir Ferantille:
- Millä ajattelit nostaa minut suosta? Meidän pitää leiriytyä.
Daegam katseli ympärilleen. Oli varsin pimeää jo ja näkyvyys oli siksi huono.
- No katsotaan sitten jostain vähän kuivempi paikka, Ganrist ehdotti.
- Tuossa on järkeä, Gildon lausui hitaasti kuin uupumustaan korostaen.
- Jaa, eipä täältä taida sellaista löytyä, Ganrist naurahti.
Gildon huokasi syvään ja sulki silmänsä siinä seisoessaan.
- Kenelläkään mitään ideaa miten löydämme kuivan paikan? Daegam kysyi.
- No täällä on satanut pitkään, Ganrist sanoi. Pitäisi löytää joku pieni luola tai rakennus. Toisin sanoen etsitään nyt sellainen kohouma joka ei ihan suota ole.
Daegam nyökkäsi.
Ganrist lähti etsiskelemään korkeammalla olevaa paikkaa kauempaa suonsilmäkkeestä. Daegam lähti hetken päästä Ganristin perään. Vaikutti siltä, että aivan lähellä oli enemmänkin kovaa maata. Ilmeisesti suo alkoi siitä kohdasta, jossa sir Ferant oli upota suohon.
- Täällä tuntuisi olevan sopiva paikka! Ganrist hihkaisi.
Gildon seurasi toisia silmät nyt auki.
- Jäädään tähän, hän kehotti ja rojahti maahan.
Ganrist roiskutteli enimmät vedet ruohoista pois ja kävi makuulleen. Daegam alkoi riisua panssariaan ja sanoi:
- Meidän olisi hyvä pitää jotain vahtia.
Gildon kietoutui viittaansa ja kävi makaamaan.
- Jaa niin, Ganrist sanoi. Voin ottaa ensimmäisen vahtivuoron.
- Minä olen aivan poikki, Gildon valitti. En jaksa millään vartioida, vaikka hiisi minut söisi suihinsa.
- Voit herättää sitten minut seuraavaksi kun et enää jaksa vahtia, Daegam ilmoitti Ganristille.
Gildon sulki jo silmänsä ja vaikeni. Ganrist nyökkäsi Daegamille. Daegam katsoi itselleen maasta suht tasaisen ja kuivan paikan ja kävi nukkumaan siihen. Myös sir Ferant kävi nukkumaan.
Ganrist pysyi hyvin hereillä. Selvästikin suon tuoksu oli virkistävä tekijä. Hän jaksoi valvoa vartiovuoronsa loppuun ja sitten oli aika vaihtaa.
Ganrist herätteli Daegamia, kun tämä nukkui juuri makeasti. Ganrist sanoi, että oli aika vaihtaa vahtia. Ganrist näytti jokseenkin pirteältä, vaikka oli valvonutkin. Daegam nousi ylös ja käski Ganristia nukkumaan ja rupesi laittamaan panssareita päälle.
Ganrist meni nukkumaan ja Daegam jäi sitten vartioon. Ehkä kolmannes yöstä oli kulunut. Daegam istui vartiossa, mutta hän nukahti siihen väsyneenä.

Sir Ferant herää
Sir Ferant havahtui hereille jossakin vaiheessa, kun valo hiukan lisääntyi ja enteili aamun tuloa. Näytti siltä, että toiset nukkuivat, Daegam istuvillaan täysissä varusteissa pää rinnalle nuukahtaneena. Sir Ferantin olo sen sijaan tuntui virkistyneemmältä.
Sir Ferant odotti, että toisetkin heräisivät. Siinä oli muuten varsin miellyttävää makailla. Ilma oli nyt kuivempi kuin aikaisemmin ja maakin oli kuivunut.
Gildon näytti havahtuvan pian ja haukottelevan leveästi.
- Ah, kun nukuin makeasti, Gildon virkkoi huomattuaan sir Ferantin olevan hereillä. Sellaisen rääkin jälkeen sietää koisiakin.
Gildon kömpi ylös hiukan jäsenet hiukan kankeana. Hän venytteli hiukan ja katseli toisia, jotka vielä nukkuivat.
- Pitäisikö meidän jo lähteä? Gildon kysyi. Saattavat ajaa meitä takaa.
- Nääh, sir Ferant sanoi eikä välittänyt Gildonista enää.
- Vaikka kyllä me eilen kuljimme niin pitkään, että meitä tuskin saadaan kiinni, Gildon virkkoi puoliksi itselleen.

Leirissä
Daegam nousi istumaan ja haukutteli hieman samalla, kun katseli ympärilleen.
- Oletteko olleet kauankin hereillä? Daegam kysyi.
- Emme me kauan, Gildon vastasi virkeästi. Mutta olivat kyllä makoisat unet täällä luonnon helmassa.
- Mnmmnmm, Ganrist haukotteli. Huomenta.
Ganrist nousi ylös ja venytteli. Daegam nousi seisomaan.
- Tässä juuri toverille sanoin, että meitä saatetaan ajaa takaa, Gildon sanoi nyökäyttäjien sir Ferantin suuntaan. Vaikka toisaalta, me kyllä etenimme eilen niin kovasti, että kukapa meitä enää kiinni saa.
Ganrist alkoi laittaa ketjupaitaa päälleen.
- Ovatko kaikki valmiita lähtemään eteenpäin? Daegam kysyi.
- Valmiita kuin lukkari sotaan, Gildon sanoi ironisesti möreällä äänellään.
- Valmiita, Ganrist sanoi ja hymyili.
- Kun vain vielä olisi jotakin, millä murisevaa masua täyttää, Gildon sanoi ottaen surkean ilmeen kasvoilleen.
Sir Ferant lähti virkeänä johdattamaan porukkaa sillalle.
- Menemmekö suon yli? Ganrist kysyi.
Gildon katsahti teeskennellyn epätoivoisesti sir Ferantia:
- Emme mene suolle, emmehän?
Sir Ferant jatkoi vain matkaa. Kauempana näytti olevan heikko tie, jota pitkin seurue oli tullut. Se johti suon suuntaan ja sitten kovemman maan suuntaan. Aamu valkeni kohtuullisen synkeänä.
Maa pysytteli varsin kiintonaisena, kun seurue kulki sir Ferantin opastuksella heikkoa polkua pitkin metsän läpi. Välillä he törmäsivät kehnoihin vajoihin, maaorjien asumuksiin ja muutaman kerran hiukan parempiinkin taloihin. Ihmiset, joita ei ollut kovin paljon näkyvillä, väistivät kiireesti syrjään, eivätkä näyttäneet haluavan tehdä matkalaisten kanssa tuttavuutta.
Vihdoin viimein joskus puolen päivän aikoihin seurue sai sillan näkyviinsä kuljettuaan metsässä pitkään. Silta näytti olevan aivan autio, eikä ihmisiä näkynyt. Sir Ferant käveli ensimmäisenä sillan yli.
- Toivottavasti siltaa ei vahdita, Ganrist tuumi.
Daegam katseli, näkyikö vedessä mitään. Vedessä ei näkynyt mitään erityistä, mutta sen pinta oli varsin samea.
Sir Ferant pääsi sillan yli ihan ongelmitta. Daegam lähti ylittämään siltaa. Ganrist loihti hieman jotain.
- Paroni! Ganrist huudahti. Odota!
Daegam pysähtyi sillalle. Ganrist lähti lähestymään siltaa nopeasti.
- Mitä nyt? Daegam kysyi.
Samassa silta heilahti ympäri, kun Ganrist juoksi siltaa kohti keihään kanssa. Sillan heilahtaessa Daegam sai onnekseen napattua sillasta kiinni ja roikkui siinä kiinni.
Ganrist juoksi suoraan jokea kohti keihäs ojossa.
Silta heilui jonkin verran edestakaisin Daegamin roikkuessa. Daegam koetti päästä nousemaan ylös sillalle.
Ganrist hyppäsi veteen seisomaan.
- Johan on markkinat! Gildon voihkaisi näyttäen avuttomalta.
Ganrist hyppäsi keihäs valmiina eteenpäin ja löi jotain.
Jostakin sillan alta kuului karmea rääkäisy. Samassa silta heilahti entiseen asentoonsa Daegam sen päällä. Daegam jäi makaamaan sillalle hämmentyneenä. Ganrist upottautui veteen.
- Oletko kunnossa? Gildon huusi Daegamille.
Daegam nousi ylös ja vastasi:
- Olen. Mikä ihme siellä vedessä on?
Ganrist kohosi vedestä ja katsoi keihästään.
- Olisipa ollut nuija, hän hymyili.
- Uskaltaako siitä siltaa pitkin enää mennä? Gildon kysyi Daegamilta hermostuneesti. Kun tuo tuntuu keikkuvan vaarallisesti.
Daegam lähti kävelemään sillan loppuun asti.
- Minulla ei olisi halua kastella itseäni, Gildon lisäsi.
- Mikä lie vesihiisi oli, Ganrist sanoi. Mennään vaan yli.
Daegam pääsi sillan yli sitten. Ganrist lähti sitten sillan yli.
- Ääk! Gildon parahti. Luojan tähden, oliko siellä jokin vedessä?
- Tulepas nyt Gildon ennen kuin se tulee takaisin, Ganrist viittoi eteenpäin.
Ganrist pääsi yli ongelmitta ja Gildonkin rohkaistui. Hän lähti ylittämään siltaa vilkuillen hermostuneena alas ja ottaen hyvin varovaisia askeleita. Gildonkin pääsi sillan yli, ilman että se keikahti.
Sillan toisella puolella näytti olevan jäänteitä leiristä, nuotio, hevosenjälkiä ja vastaavaa. Jonkin verran lojui luuntähteitä ja muita leiriin kuuluvia asioita. Ganrist tyhjensi saappaitaan. Daegam katseli Ganristia ja kysyi:
- Mikä siellä vedessä oli?
- Joku ruma otushan se, kenties joku vesihiisi tai -maahinen, en ole ennen vastaavaa nähnyt, Ganrist sanoi Karkuun se lähti, hän lisäsi ja viittoi joelle.
- Uh, tästä vasta riittää kerrottavaa, Gildon mutisi.
- Lähdetään menemään? Daegam kysyi.
Ganrist nyökkäsi ja heilautti vielä kättä joelle ilmeisen tervehtivästi. Gildon vilkaisi jokea ja vavahti dramaattisesti:
- Tuonne jokeen en kyllä menisi mistään hinnasta.
Ganrist hymyili ja näytti uneksivalta.
- Noniin sir Ferant, jatketaan matkaa, Daegam komensi.
- Hop, hop, oppaamme oiva, Gildon sanoi pilailevasti sir Ferantille.
Sir Ferant lähti sitten kävelemään. Daegam ja Ganrist lähtivät sir Ferantin perään. Gildon seurasi pyyhkäisten kädellään otsaa huokaisten ja vilkaisten dramaattisesti taakseen. Nälkä vaivasi jo seuruetta, kun Daegam ja Ganrist olivat saaneet ruoaksi vain leivänkannikoita ja siitäkin oli jo aikaa.
- Meillä ei taida olla mitään millä ostaa ruokaa vaikka jonkun talon löytäisimmekin, Ganrist tuumi.
- Minulla on hieman rahaa, Daegam ilmoitti. Tulee kuitenkin vaikeuksia jos menemme jonnekin sisälle. Ihmiset ovat liian vainoharhaisia.
Matka jatkui metsäisen maaston halki. Nyt sir Ferant pystyi opastamaan seuruetta paljon varmemmin kuin yön pimeydessä. Tiekin oli kohtuullisen selvä. Jonkin verran taloja näkyi matkalla, mutta ihmiset pysyttelivät pois seurueen tieltä.
Viimein joskus iltapäivän loppupuolella seurue saapui Daegamin maille uupuneena ja sai viimein kaupunginkin näkyviinsä. Sen portit ovat vielä auki.
- Hei Daegam, tahdon samanlaiset vaatteet kuin sillä naisella, joka pelasti sir Kennardin, sir Ferant sanoi siinä kävellessä. Voin teetättää ne varmaan laskuusi?
Daegam käveli porteista sisälle. Muutama kaupungin porvariskaartilainen tervehti paronia kunnioittavasti. Jokunen heistä oli tainnut olla aikanaan estämässä Daegamin ja muiden pääsyä pois kaupungista. Ganrist seurasi Daegamia, ryhdistäytyi nyt hieman arvokkaamman näköiseksi, vaikka vaatteet olivatkin osittain riekaleina ja likaiset.
Daegam suuntasi linnaa kohti. Sir Ferant tulkitsi hiljenemisen myöntymisen merkiksi ja suuntasi räätälin luo. Daegam katsoi sir Ferantin perään hieman kummastellen.
Seurue saapui linnan porteille, jotka olivat auki. Vartijat riensivät heidän luokseen huomatessaan heidän tulonsa.
- Herra paroni! vartijat huusivat.
Daegam laahusti vain eteenpäin nälkiintyneenä.
- Sir Malot Garin on lähtenyt etsimään teitä adjutanttinne kanssa, toinen vartijoista selitti kiireesti.
- En jaksa ajatella tässä nälässä, Daegam sanoi. Haluan ruokaa huoneistolleni ja heti.
Hän suuntasi matkansa omia huoneistoja kohti.
- Selvä, heti herra paroni, vartija vakuutti ja kiiruhti täyttämään herransa toiveita.
Gildon seurasi Daegamin perässä innokkaasti:
- Viimeinkin oikeaa ruokaa! Olen laihtunut tällä reissulla ainakin kymmenen kiloa.
Seurue pääsi sitten komean oven luokse, jossa oli lukkokin. Daegam alkoi kaivaa avainta esille. Gildon siirteli jalkojaan malttamattomasti odottaen pääsyä lihapatojen ääreen.
Löydettyään avaimen Daegam avasi oven ja astui sitten sisälle. Huoneesta löyhähti ruokien haju ja pöydällä näytti olevankin paljon astioita ja ruokia levällään. Osa vaikutti jo jokseenkin pilaantuneiltakin.
- Odottakaa täällä ja sanokaa sitten kun ruokaa tulee, Daegam käski. Menen makuulleen hetkeksi.
Daegam meni makuuhuoneeseen. Ganrist jäi vahtimaan. Hän seisoi ja katseli huonetta. Gildon istui huokaisten tuolille.

Daegam makuuhuoneessa
Makuuhuoneessa Daegamia kohtasi hämmentävä näky: Tyttö makasi vuoteella silmät kattoon tuijottaen. Sänky oli aivan myllätty ja Daegam näki sen lakanoilla veritahroja. Tytöllä oli yllään valkoisen kaavun sijasta tummanpunainen kaapu. Tyttö ei näyttänyt huomaavan tai reagoivan Daegamin tuloon.
Daegam sanoi kovaan ääneen ja hätääntyneenä:
- Mitä täällä on tapahtunut?
Tyttö ei vastannut mutta käänsi silmänsä Daegamia kohti. Entisten lapsensilmien sijaan Daegamia tuntuivat tuijottavan kylmät ja ilmeettömät silmät. Daegam meni heti katsomaan tyttöä ja otti tämän syliinsä. Tytön olemuskin tuntui menettäneen lapsenpehmeytensä ja makasi Daegamin sylissä jäykkänä, joskin vastustelematta.
Daegam riisun hanskansa kädestään ja silitti hellästi tytön hiuksia:
- Olen hyvin pahoillani.
Tyttö ei vastannut mitään, oli vain jäykkänä Daegamin sylissä. Hänen hiuksensakin tuntuvat aikaisempaa karheammilta ja hänestä tuntui jonkinlainen lievä haju. Tyttö ei näyttänyt erityisemmin nälkiintyneeltä mutta hoikalta, kuten ennenkin.
Daegam jäi istumaan sängyn reunalle pidellen tyttöä sylissä.
Gildon tuli kohta sisälle koputtamatta ja huudahti:
- Ovat tulossa nyt!
Daegam nyökkäsi Gildonille, joka palasi salin puolelle. Daegam laski tytön sängylle ja meni saliin. Palvelijattaret olivat juuri kattamassa pöytää ja ottamassa vanhoja astioita pois. Daegamia vastaan leijuivat ihanat ruokien tuoksut.

Ganrist ja Gildon paronin salissa
Huone näytti olevan komea sali. Siellä oli tuoleja ja suuri pöytä, jolla ruoat olivat. Epäilemättä kyseessä oli paronin oma yksityissali.
- Komea paikka, vai? Gildon kysyi.
Ganrist nyökkäili:
- On. On.
- Saisivat nyt tuoda sitä ruokaa pian, Gildon jupisi.
- Minullakin on jo nälkä, Ganrist myönsi.
- Missä kummassa se paroonikin kuppaa? Gildon purnasi.
Samassa ulko-ovelta kuului koputus. Ganrist katsahtaa Gildoniin ja lähti avaamaan ovea.
- Herätäpä paroni, Ganrist kehotti.
- Selvä, Gildon sanoi ja meni makuuhuoneelle päin.
Ganrist avasi oven. Oven takana seisoi vartiossa ollut ritari ja hänen takanaan oli palvelijattaria, jotka kantoivat kippoja ja kuppeja, joissa oli tuoksuvaa ruokaa. Palvelijattaret kantoivat ruoat sisään ja asettelivat ne pöytään. Siinä näytti olevan ruokaa ainakin kymmenelle miehelle ja hienoja ruokalajejakin. Palvelijattaret ottivat samalla vanhat astiat pois.
Gildon tuli takaisin ja hyökkäsi heti pöydän antimien kimppuun, kun niitä vasta aseteltiin sinne. Ganrist odotti vielä maltillisena, joskin vatsa kurnien.
Daegam tuli masentuneena saliin makuuhuoneesta. Gildon popsi jo täyttää päätä ruokia. Ganrist seisoskeli. Vartiossa ollut ritari valvoi palvelijattarien työtä.
- Herra paroni, saanen puhutella? ritari kysyi muodollisesti.
Daegam katseli hiljaisena pöytään tuotavia ruokia, otti pöydältä muutaman sämpylän ja suuntasi takaisin makuuhuoneeseen. Ganrist katsoi Daegamia.
Ritari näyttää epävarmalta eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ganrist puisteli päätään ja istuutui sitten pöydän ääreen syömään. Hän esittäytyi siinä sivussa ritarille:
- Sir Ganrist, paronin ritari, Lesarotista.
- Mmm, hyvää, Gildon sanoi rouskuttaessaan kanankoipea ja niin, että lihat suusta hiukan roiskuivat.
- Sir Engedam Daegamista, ritari ilmoitti heti vastaan. Tiedättekö sir Ganrist voisiko paroni puhutella? hän kysyi epävarmasti. Täällä on tapahtunut paljon sillä aikaa, kun paroni on ollut poissa.
- Antaa paronin levätä hieman ensin, Ganrist vastasi. Myöskään idässä ei mennyt välttämättä kovin hyvin. Vai onko jotain mikä vaatisi paronin kiireistä huomiota?
- Paronin vieraana ollut inkvisiittori on vain kadonnut mystisesti, ritari sanoi. Eikä hän ole ensimmäinen kadonnut. Myös erään ritarin poika on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Miehet puhuvat, että Punainen Paholainen on vienyt kummankin.
Ganrist huokasi ja sanoi:
- Luulen että paroni todellakin tarvitsee hieman voimia näiden huolestuttavien asioiden hoitamiseksi.
- Niin, ehkä on parasta, että välitätte tiedot paronille, kun hän jaksaa ne kuulla, sir Engedam myönsi. Minä poistun takaisin vartioon, mutta valaiskoon Ehilm tietänne, sir Ganrist, hän sanoi kumartaen.
- Sir Engedam. Luuletko että minun olisi soveliasta hankkia vaatteet joissa olisi paronin tunnukset? Ganrist kysyi ja katsoi omia riekaleisia riepujaan.
Hän mutisi hiljaa:
- En oikein aina tiedä näistä asioista.
- Jos haluatte, niin voin viedä teidät vaatevarastolle, sir Engedam tarjoutui. Teistä huomaa, että olette joutunut käymään kovia taisteluita.
- Se olisi ystävällistä. Gildon, huuda heti kuin kirkonkellot mikäli mitään huolestuttavaa sattuu - noh, tiedänhän minä että sinä huutaisit, Ganrist iski silmää.
Ganrist lähti seuraamaan sir Engedamia vaatevarastolle.
- Joo, Gildon mumisi suu täynnä kastikkeessa kastettua paistia.
- Gildon! Ganrist muistutti. Tarkkaavaisena.
Ganrist lähti. Gildon mumisi jotakin vastaukseksi niin, että kastiketta läikkyi pöydälle. Ganrist pyöritteli päätään.
Sir Engedam johdatti Ganristin linnan käytäviä pitkin ja sitten huoneeseen, jossa nukkui monia ritareita. Sieltä hän avasi oven, jonka takaa paljastui jonkinlainen varasto, jossa oli asepaitoja ja muita tarvikkeita. Siellä oli myös jonkin verran aseita, jotka eivät tosin olleet loistavassa kunnossa.
- Valitse parhaat päältä, sir Engedam kehotti. Paronimme varmasti sallii sen.
Ganrist nyökkäsi:
- Uskon että näin on.
Ganrist valitsi siedettävän miekan ja kilven sekä asepaidan. Sitten hän lähti kiireesti takaisin vahtimaan.
- Voitko yhtään kertoa, mitä olette tehneet? sir Engedam uteli.
- Tarina on aika pitkä, ja itse liityin paronin seurueeseen vasta myöhemmin, mutta lähinnä päädyimme kaikki luostariin vankeina mutta pääsimme karkaamaan, Ganrist kertoi. Valitettavasti sir Kudastista ei ole tietoa, hän lähti omille teilleen kun pakenimme. Paken... Kröhm... Päätimme vetäytyä, Ganrist korjasi.
- Sekö kapinoiva luostari? sir Engedam kysyi.
- Se juuri, Ganrist vahvisti. Jotain siellä on tekeillä. Vääräuskoiset.
- Sir Malot Garin varmasti selvittää tilanteen, sir Engedam arveli. Hänellä on mukanaan voimakas sotilasosasto. Paronin adjutantti johdattaa kyllä heidät perille.
Kirpeä ilme kohosi Ganristin naamalle ja hän sanoi:
- Ah. Sotilasosasto. No sitten... toivottavasti.
- Kunhan eivät vain etsisi turhaan paronia, sir Engedam tuumi.
- Ehkä he törmäävät sir Kudastiin, Ganrist arveli.
- Haluaisikohan paroni, että heille lähetetään sanansaattaja kertomaan, että paroni on löytynyt? sir Engedam kysäisi.
- Minusta tuntuu että jollain yksinäisellä sanansaattajalla oli vaikeuksia, Ganrist arveli. Jo sillalla vaani meitä joku vesipeto... hiisi tai jotain. Ehkä, mikäli teillä on lähettää joku todella taitava kaveri, mutta ei muutoin. Odotetaan nyt jokunen tovi kunhan paroni hieman piristyy. Voisin itsekin nukkua pienen tovin tuolla paronin salissa, mikäli pidät vartiota.
- Parhaat maastotaistelijat ovat sir Garinin mukana, sir Engedam tuumi. Tietysti, palaan heti vartioon, hän lisäsi.
Ganrist kiitti vielä sir Engedamia ja suuntasi saliin. Sir Engedam lähti toiseen suuntaan.
Ganrist saapui salin oven luokse. Se näytti olevan kiinni. Ganrist yritti avata sitä, mutta ovi tuntui olevan lukossa.
Ganrist koputti oveen. Kohta kuului sisältä vaimeana Gildonin ääni:
- Kuka siellä?
- Ganrist täällä, Ganrist vastasi.
- Daegam pani oven lukkoon, Gildon ilmoitti. Et pääse tänne herkkujen ääreen.
Ganrist raapi päätään ja kysyi sitten:
- No menikö hän sitten takaisin heti nukkumaan?
- Käski vain minua pysymään salissa ja lähti jonnekin sinne linnaan, Gildon vastasi. Mutta minä en valita, kun olen ruokien kanssa täällä kahden.
Ganrist lähti kyselläkseen paronista ja suuntasi pihalle. Daegam oli siellä puhumassa vahtien kanssa.

Daegam makuuhuoneessa
Tyttö oli makasi sängyllä yhä kattoon tuijottaen. Daegam meni ottamaan taas tytön syliin ja tarjosi tytölle sämpylää. Tyttö oli aivan passiivinen eikä ottanut sämpylää. Daegam mursi sämpylästä palan ja syötti sen tytölle. Tyttö söi varsin passiivisesti mutta ainakaan ei tarvinnut väkisin kurkusta tunkea.
Daegam syötti tytölle sitten lisää leipää. Hän maistoi itsekin välillä leipää, olihan hänelläkin nälkä. Tyttö söi vain ilmeettömin silmin. Hän näytti tosiaan muuttuneen kovasti aikaisemmasta.
Daegam lopetti tytön syöttämisen ja laski varovaisesti tämän sängylle. Tyttö jäi siihen makaamaan jäykkänä veritahrojen viereen. Daegam meni sitten itse takaisin saliin.
Salissa näytti olevan vain Gildon, joka mussutti suu täynnä ruokaa. Daegam asteli takaisin saliin ja meni suoraa päätä syömään pöytään. Gildon nyökkäsi tervehdykseksi muttei sanonut mitään, kun hänen suunsa oli täynnä ruokaa. Pöydässä ruokaa silti vielä riittää Daegamillekin ja varmasti vielä kymmenelle muullekin.
Daegam söi nopeasti nälkäisenä. Hän tuntui vähitellen suuttuvan enemmän ja enemmän.
- Tämä on hyvää, Gildon sanoi mussuttaen ja kastiketta tippui hänen paidalleenkin.
Daegam söi vain eikä puhunut mitään. Gildonkaan ei paljon puhellut vaan ahtoi ruokaa sisäänsä.
Sitten kun Daegam oli saanut pahimman nälkänsä ohitse, hän nousi ylös pöydästä Gildon jatkoi vielä syömistä mutta hitaampaa tahtia.
- Laitan oven lukkoon ja jätän sinut tänne, Daegam ilmoitti. Pysy tässä salissa.
- Tästä en liikahda, Gildon vakuutti sylkäisten luun suustaan lattialle.
Daegam meni sitten ulos huoneistosta, sulki oven ja laittoi sen lukkoon. Hän lähti sitten ulos ja koetti löytää vahtia. Vartiossa portilla näytti seisovan vain yksi mies ja Daegam suuntasi sinne. Hän pyyhkäisi matkalla suunsa ja otti vähän ryhdikkäämmän asennon.
Ritari ryhdistäytyi ja kumarsi:
- Herra paroni.
Daegam nyökkäsi ritarille ja kysyi sitten:
- Tiedättekö ketään jolla on avain huoneistooni minun lisäkseni?
- Ehkä sir Garinilla, ritari sanoi hämmentyneesti ja epäröivästi.
- Sir Malot Garinillako? Daegam varmisti.
- Niin kai nykyään, herra paroni, ritari myönsi hiukan levottomasti.
Daegam nyökkäsi ja sanoi:
- Kiitos tiedosta. Onko sir Malot tällä hetkellä etsimässä minua jostain?
Samassa toinen ritari tuli siihen.
- Herra paroni, hän sanoi. Sir Garin lähti vahvan osaston kanssa etsimään teitä, paikalle tullut ritari ilmoitti heti.
Daegam kääntyi toisen ritarin puoleen ja nyökkäsi.
- Lähtikö hän tänään vai eilen? hän kysyi.
- Tänään aamupäivällä, kun adjutanttinne tuli hakemaan apua, ritari vastasi varmasti.
- Adjutanttini? Daegam kysyi.
- Niin, se vanhahko ritari, ritari vahvisti.
- Sir Lujakäsikö? Daegam kysyi ja pudisti päätään.

Pihalla
- Vieras hän minulle on, vartija sanoi juuri Daegamille. Mutta miehen tunnuksena on sellainen nyrkinkuva.
Ganrist tuli paikalle sonnustautuneena paronin asepaitaan, miekan ja kilven kanssa.
Daegam nyökkäsi ritarille ja sanoi:
- Sir Garin ja hänen ryhmä on saatava tänne takaisin mahdollisimman pian.
Ganrist nyökkäsi:
- Herra paroni, otin vapauden pukeutua tunnuksiisi.
Ganrist nyökkäsi sir Ganristille.
- Määräätte siis lähetin viemään viestiä? ritari varmisti.
- Kyllä, Daegam sanoi. Asialla on sitten kiire. Voitte lisätä viestiin, että minulla on hyvin tärkeää puhuttavaa sir Garinille.
Ganrist sanoi hiljaa Daegamille:
- Paroni, muistakaa toki se siltaa vaaninut peto.
Ritari kumarsi ja lähti toimittamaan asiaa.
- Tosin voi olla että se oli teidän perässänne, Ganrist lisäsi.
- Uskoisin niin, Daegam totesi. Sinun olisi parasta levätä tämä päivä. Olimme uuvuttavalla matkalla.
Ganrist nyökkäsi ja kysyi:
- Onko tuolla ritarien yöpymishuoneessa kenties vapaata petiä?
Daegam kysyi jäljelle jääneeltä vahdilta:
- Mistä täältä voin saada uudet lakanat sänkyyni? Tai missä on joku ketä voisi hoitaa asian?
- Teidän täytyy käskeä palvelijoita, vartija neuvoi. Makuusalissa on tilaa, hän sanoi Ganristille.
Ganrist nyökkäsi hieman syvempään ja poistui.
- Missä täällä niitä palvelijoita on? Daegam kysyi. He yleensä vain ilmestyvät tuomaan ruokaa ja sitten lähtevät.
- Keittiössä niitä piikoja on, vartija naurahti.
Daegam naurahti itsekin hieman ja lähti keittiön suuntaan.
Keittiössä näytti olevan piikoja tekemässä kovasti ruokahommia. Heitä valvoi tuikea rouva Garin, vanhemman Garinin vaimo. Daegam meni puhumaan rouva Garinille. Rouva Garin niiasi niukasti hänelle.
- Tarvitsen uudet lakanat sänkyyni, Daegam ilmoitti.
- Kyllä, herra paroni, rouva Garin sanoi ja komensi heti piikaa menemään.
Tämä niiasi ja lähti menemään.
- Kiitos, Daegam kiitti ja lähti sitten takaisin huoneistolleen.
Daegam pääsi ovelle. Hän avasi oven avaimellaan ja meni sisään. Siellä oli Gildon mutustelemassa herkullisia leivoksia. Ilmassa leijui varsin paha haju.
Daegam nyrpisti nenäänsä ja kysyi:
- Mikä täällä haisee?
Hän jätti oven raolleen, niin että ilma vaihtuisi hieman.
- Ah, tässä on tullut vähän päästettyä pahoja henkiä pihalle, Gildon nauroi ja pieraisi kovaan ääneen.
- Syö hieman hitaammin, Daegam neuvoi.
Hän avasi sitten ovea enemmän ja meni makuuhuoneeseen.
- Mitä turhia, Gildon mumisi.
Makuuhuoneessa tyttö oli ennallaan. Daegam nosti tytön syliinsä ja vei tämän istumaan salin puolelle.
- No kappas, Gildon mutisi tyttöä vilkaisten.
Daegam juotti tytölle hieman vettä ja syötti taas muutaman palan sämpylää. Tyttö söi ja joi passiivisesti.
- Näppärä pakkaus, Gildon totesi tyttöä katsellen.
Daegam katsoi vihaisesti Gildonia, suorastaan murhanhimoisesti.
- No, no. En minä mitään tarkoittanut, Gildon sanoi kiireesti. Tarkoitin, että kaunis tyttö ja niin edelleen.
Daegam murahti hieman ja jatkoi tytön syöttämistä.
Samassa ulko-ovelta kuului koputus. Daegam sanoi oven suuntaan:
- Sisään vain.
Sisään astui Kudast. Hän kumarsi kevyesti paronille:
- Te selviydyitte tänne nopeasti.
Daegam nyökkäsi ja sanoi:
- En tarpeeksi nopeasti.
- Miten niin? Kudast kysyi.
Daegam huokaisi vain ja istui hiljaa penkillä vihaisen oloisena. Gildon mutusteli tyytyväisenä pikkuleipiä sanoen:
- Hyviä.
Lynette tuli Kudastin mukana sisälle. Daegam ei oikein tuntunut tajuavan Lynetten löytymistä ja istuskeli hiljaa. Lynette näytti olevan vahingoittumaton, joskin aikaisempaa laihempi. Hänen yllään oli keltainen mekko.

Kudast ja Lynette metsässä
Kudast kävi nukkumaan. Hän nukahti siihen sitten Lynette lämpimänä vieressä.
Kudast heräsi aamun koittaessa aika synkeänä. Hän kiipesi hetken makailtuaan puuhun ja alkoi katsella ympärilleen. Lynette näytti nukkuvan rauhallisesti ja ah niin kauniina, vaikka luostarissa oleskelu oli laihduttanut häntä.
Kudast pääsi ylös puuhun ja näki siltä metsäistä maastoa. Jostakin vähän matkan päästä nousi savua, mutta muuten näkyi vain puita.
Kudast laskeutui alas puusta ja herätti Lynetten varovaisella suudelmalla. Lynette avasi suloiset silmänsä ja hiukan vavahti kuin pelästyneenä. Sitten hän hymyili varovasti Kudastille ja nousi ylös viehkeästi.
- Meidän pitäisi jatkaa matkaa. Kun pääsemme linnaan niin voimme levätä kunnolla, Kudast sanoi pienesti hymyillen.
- Niin, rakkaani, Lynette sanoi vienoilla äänellään.
Hän katsoi Kudastiin luottavasti. Kudast tarttui Lynetteä kädestä ja lähti kulkemaan takaisin linnalle. Lynette kulki hänen kanssaan ja kysyi kulkiessaan:
- Kuinka ihmeessä löysit minut? Rouva Arbella sanoi, etten enää koskaan saisi nähdä sinua.
- Se on pitkä tarina, Kudast vastasi.
- Onhan meillä aikaa, Lynette sanoi huokaisten. Olin kuolla ikävään ja ne kamalat naiset... He pakottivat minut kutomaan aivan käteni kipeiksi asti!
- No nyt sinä olet turvassa. Mutta tästä matkasta saattaa tulla vaikea, minulla ei ole mukanani ruokaa ja matka kestää pari päivää, Kudast sanoi pahoittelevasti.
- Entä, entä mitä rouva Arbella sanoo? Lynette kysyi pelokkaasti. Hän sanoi, että paroni oli kadonnut ja sinä myös ja että minun pitäisi vannoa luostarivala.
- Kaikki on nyt kunnossa ja Arbella ei mahda sille mitään, Kudast vakuutti. Veikkaan että häntä rangaistaan kapinallisten kanssa veljeilystä.
Lynette huokasi ja sanoi:
- Kunpa pääsisimme naimisiin.
Sitten hän katsoi arasti Kudastin jalkaa ja kysyi hiljaa:
- Miten tuo tapahtui?
- Tuota, silloin kun olimme "kadonneet" olimme oikeastaan vain eräänlaisella matkalla, Kudast selitti. Se on vielä pitempi tarina kuin se, kuinka löysin sinut. Lyhyesti sanottuna eräs olento siellä iski jalkani irti ja myöhemmin tapasimme toisen olennon, joka takoi minulle tämän jalan maksua vastaan. Alan oikeastaan jo tottua siihen. Toivottavasti se ei häiritse sinua?
- Oih, sen on täytynyt sattua kovasti, Lynette sanoi myötäelävästi. Minusta, minusta se on kiihottava, hän kuiskasi hiukan silmät loistaen.
Kudast alkoi nauraa sydämensä pohjasta ensimmäisen kerran pitkään aikaan.
- Hienoa! hän sanoi rauhoituttuaan.
- Minä vain pelkään, mitä muut sanovat, Lynette totesi hermostuneesti.
- Älä huoli, linnaan päästyämme hankin kunnon kengän ja korjautan housuni, niin että se ei näy, Kudast vakuutti.
- Ihanaa, rakas, Lynette huokasi. Maltan tuskin odottaa, että pääsemme oikeaan sänkyyn, vain me kaksi.
- Eihän meidän tarvitse odottaa niinkään kauaa, Kudast sanoi ja pysähtyi samalla vetäen Lynetten itseään vasten.
- Ei, ei täällä, Lynette vastusti pelokkaasti.
- Miksi ei? Kudast kysyi mutta päästi Lynetten vastahakoisesti irti laskettuaan kevyen suudelman tämän huulille.
- Joku voi nähdä, Lynette mumisi punastuen.
- Ei täällä ole ketään, me voimme olla ihan rauhassa, Kudast väitti ja suuteli Lynetteä uudelleen.
- Ei, älä, ole kiltti, Lynette parahti pelästyneesti. Minä, en ole vielä oikein toipunut.
- Anteeksi, Kudast sanoi hivenen harmistuneena ja jatkoi matkaa.
- Kerro lisää urotöistäsi, Lynette sanoi hiukan imartelevaan sävyyn.
- Umm, en minä nyt jaksaisi, Kudast sanoi.
- Ei sitten, kulta, Lynette sanoi hiukan loukkaantuneesti.
Matka jatkui läpi maaston, joka oli välillä hiukan soistakin. Kudastin suuntavaisto tuntui toimivan mainosti ja hän pysyi koko ajan varsin hyvin selvillä, minne heidän täytyi kulkea. Aika hiljaista tuntui olevan, eikä aseistettuja joukkoja tullut vastaan. Jonkin verran maaorjien matalia majoja näkyi ja jokunen parempi talokin, mutta ihmiset näyttivät pysyttelevät syrjässä matkalaisista. Tuskin he näyttivätkään siltä, että heidän kanssaan olisi haluttu olla tekemisissä.
Matka oli pitkä, kun kaksikko joutui kulkemaan jalkapatikassa metsäisessä maastossa, jonka polut olivat vähän mitä olivat. Lynette ei ollut oikein varustautunutkaan metsässä kulkua varten mutta jatkoi sitkeästi Kudastin rinnalla.
Kudast yritti pitää vauhdin nopeana mutta varoi, ettei kulkisi niin lujaa, ettei Lynette ei pysyisi perässä Lynette jatkoi sinnikkäästi mutta vaikutti iltapäivän saapuessa aika väsyneeltä. Kudast pysähtyi lepäämään muutamaksi tunniksi. Lynettekin lepäsi silmät kiinni ja tuntui saavan uusia voimia.
Aivan pian lepäämisen jälkeen kaksikko alkoi kuulla edestäpäin ääniä, jotka kertoivat suurehkon miesjoukon olevan lähestymässä: aseiden kilinää, kavioiden kopinaa, puheääniä ja sellaista. Kudast piiloutui nopeasti Lynetten kanssa, niin että näki kuitenkin hyvin. Lynette näytti pelokkaalta mutta tuli rakastettunsa kanssasi.
Kohta Kudast ja Lynette näkivät tietä pitkin kulkevan joukon. Sen kärkijoukossa ratsasti mustapartainen sir Malot Garin ja hänen mukanaan näytti olevan viitisentoista ritaria, suunnilleen puolet ratsailla ja puolet jalkaisin. Kaikki olivat täysissä aseissa.
Kudast odotti, että ritarit olivat melkein kohdalla ja nousi sitten seisomaan:
- Päivää!
Ritarit hätkähtivät ja tavoittelivat aseitaan. Sir Malot Garinin silmissä syttyi vihan kipinä, kun hän tunnisti Kudastin.
- Rauhassa nyt. Te tulette melkein päivän myöhässä, Kudast sanoi hymyillen.
- Missä paroni on? sir Garin kysyi Kudastilta tylysti. Jos olet tehnyt hänelle jotakin, saat rukoilla kuolemaa!
- Rehellisesti sanoen en ole varma, Kudast sanoi. Hän ei varmaankaan ole kaukana ja hän on melko varmasti turvassa. Talonpojat kykkivät peloissaan röttelöissään ja paroni on varmaankin matkalla takaisin linnaansa. Ja voit säästää pelottelusi niille talonpojille, jotka vangitsivat meidät.
- Jatkamme etsintää ja sinä tulet mukaamme, sir Garin ilmoittaa Kudastille komentavasti.
Kudast huomasi joukon hänniltä ratsastavan nyt sir Lujakäden.
- Me tarvitsemme lepoa ja ruokaa, me vain hidastaisimme teitä, Kudast sanoi. Tarvitsisimme teiltä hevosen, että pääsemme linnaan, mutta oletan että se ei käy päinsä.
- Seuraatte meitä, sir Garin määräsi. Tyttö pääsee kyytiini, hän lisäsi silmät välähtäen.
Lynette vavahti pelokkaasti. Kudast huokaisi ja lähti rauhallisesti taluttamaan Lynetteä kohti linnaa ja yritti keskittyä olemaan hyökkäämättä Garinin kimppuun.
- Teidän olisi parasta laittaa heille suojavartio, sir Lujakäsi sanoi sir Garinille.
Sir Garin näytti ärtyneeltä ja sanoi:
- Minä päätän, mitä tehdään.
- Tietysti, arvon sir Garin, sir Lujakäsi vastasi. Minä vain vanhana ja kokeneempana annan neuvoja.
Heidän keskustelunsa jatkui ja sir Garin näytti vain ärtyvän enemmän sir Lujakäden "isällisistä" neuvoista. Kudast ja Lynette ehtivät jo pois näkyvistä, kun kaksi ritaria ratsasti heidän peräänsä ja ilmoitti:
- Sir Garin määräsi meidät viemään teidät linnaan. Vastarinta on turhaa, kuten pakeneminenkin.
- Miksi helvetissä luulet että me vastustelisimme? Kudast kysyi.
- Paronilla on kana kynittävänä kanssasi, toinen ritareista ilmoitti epämääräisen töykeästi.
- Ja mistähän sinä sen tiedät? Kudast kysyi.
- Se ei sinulle kuulu, ritari sanoi töykeästi.
- Niinpä tietenkin, Kudast sanoi virnistellen.
Ritarit tulivat Kudastin ja Lynetten jäljessä pitäen heitä tarkasti silmällä. Lynette puristi pelokkaana Kudastin kättä ja kulki mahdollisimman lähellä häntä. Kudast puristi Lynetten kättä ja hymyili rauhoittavasti.
Iltapäivä taittui iltaa kohti, kun seurue saapui viimein Daegamin kaupungin luokse. Portit näyttivät olevan kiinni, mutta ritarit ratsastivat sinne ja ne sitten avattiin.
Seurue jatkoi linnaan. Heidät päästettiin sisään, mutta vartiomies kysyi:
- Sir Kudast, ilmoitanko teidät paronille?
- Onko paroni jo täällä? Kudast kysyi.
- Kyllä vain, hän puheli kanssani vähän aikaa sitten, vartija vastasi. Hän meni käskemään lakanoita vaihdettaviksi.
- Ahaa. No ilmoita vain, Kudast kehotti.
- En voi jättää vartiopaikkaani, vartija totesi. Ehkä etsitte itse herra paronin käsiinne?
Kudast huokaisi ja mutisi jotain typeryydestä ja suuntasi sitten paronin huoneistolle nyökättyään vartijalle. Hän pääsi sitten Lynetten kanssa paronin salin ovelle. Se näytti olevan raollaan.
Kudast koputti oven karmiin.
- Sisään vain, kuului Daegamin ääni.
Kudast astui sisään. Siellä oli Daegam, joka syötti tyttöä, ja Gildon, joka söi pikkuleipiä. Tytön ennen valkoinen kaapu näytti olevan nyt tummanpunainen ja hän näytti olemukseltaan jäykältä ja passiiviselta. Silmätkin näyttivät ilmeettömiltä.

Ehilmin valon pääsivu
RuneQuest
Irkkipelit
Ohjeet
Säännöt
Ehilmin valo
Hullu Prax
Karhunkaato
Riskimaa
Tulen maa
Yövalon varjossa
Palaute
Vieraskirja