Ehilmin valo, osa 53

Daegam tuli joukon perässä keskustellen sir Lujakäden kanssa.
Sade jatkui vieläkin, kun seurue kulki eteenpäin. Daegam kiihdytti vauhtiaan ja tuli takaisin sir Ferantin luokse. Sir Lujakäsikin liittyi joukkoon katsellen Ayzabeliä kummastelevasti.
Daegam kysyi sir Ferantilta:
- Osaatko yhtään sanoa kauanko matka kestää vielä?
- Saatamme olla jossain illan tienoilla perillä, sir Ferant sanoi ratsailla.
- Selvä, Daegam totesi.
Aamupäivä kului matkatessa pieniä teitä pitkin. Ihmisiä ei ollut paljonkaan liikkeellä sateen vuoksi. Sade haittasi näkyvyyttä ja teki matkanteon aika ikäväksi. Sir Ferant näyttää aika mietteliäältä ratsastaessaan. Daegam mutisi jotain sateesta.
Joskus puolen päivän aikaan seuruetta lähestyi takaapäin joku joukko, jossa oli muutama hevonen ja jalkaisin kulkevia miehiä. Sir Ferant jatkoi ratsastamista ja kiristi vauhtia. Daegam koetti hiukan katsella, keitä takaa tuli, mutta kiihdytti sitten sir Ferantin vauhtiin.
Toinen joukko näytti lisäävän vauhtia. Sir Ferant katsoi joukkoa ja koetti nähdä, keitä he oikein olivat. Sade haittasi näkyvyyttä ja seurue ei erottanut toisista muuta kuin että he olivat viittoihin sateelta suojautuneet. Hevosilla näytti olevan jotakin kevyttä kuormaa mukanaan.
- Onkohan heillä jotain asiaa meille? sir Ferant kysyi ja hidasti vauhtiaan.
- Varmaan parempi pysähtyä, Daegam totesi ja pysähtyi.
Sir Ferant pysähtyi kokonaan ja käänsi hevosensa ympäri. Daegam käänsi myös hevosensa ympäri ja astui muutaman askelen lähemmäksi tulijoita.
Toinen seurue saavutti Daegamin seurueen pian ja nämä huomasivat, että seurue oli Bas miehineen. Lisäksi hevosten selkään oli sidottu kolme nyyttiä, jotka näyttivät liikahtelevan.
- Hei, Daegam sanoi.
Bas astui Daegamin luokse ja sanoi tervehtimättä:
- Olemme löytäneet leijonasielut.
- Ovatko he nyyteissä? Daegam kysyi ja laskeutui hevosen selästä maahan.
Bas nyökkäsi ja murahti.
- Haluan nähdä heidät, Daegam sanoi.
Bas viittasi miehilleen ja nämä paljastivat nyytteihin sidottujen kasvot. Daegam asteli lähemmäs nyyttejä ja kysyi:
- Miksi olette sitoneet heidät?
- He eivät olisi muuten tulleet mukaan, Bas vastasi.
Daegam katseli vankeja.
- Luulin, että he olisivat olleet halukkaita mukaasi, mutta ei kai sitten, Daegam tuumi.
- Paroni, meidän olisi hyvä jatkaa nyt matkaa, sir Ferant sanoi vähän kärsimättömästi.
- Anna vain lupasi viedä heidät, Bas sanoi. Olemme lähdössä kotimaahamme Esroliaan.
- Pakkohan minun on pitää lupaukseni, Daegam sanoi. Autoit minua ja nyt on minun vuoroni auttaa sinua. Kiitos avustasi ja oli hyvä, että olit apuna. Minun pitää tästä nyt lähteä.
Daegam lähti takaisin hevoselleen ja nousi ratsaille. Sir Ferant käänsi hevosensa takaisin toiseen suuntaan ja lähti jo hiljattain ratsastamaan. Bas nyökkäsi ja he kääntyivät takaisinpäin.
- Mitä tämä oikein oli? sir Lujakäsi kummasteli.
Daegam käänsi hevosensa ja lähti ratsastamaan sir Ferantia kiinni. Sir Ferant odotti paronin mukaan ja lähti ratsastamaan sitten taas tiukassa tahdissa. Daegam vastasi sir Lujakädelle:
- Tuo mies pelasti henkeni muutaman kertaa. Palkaksi olin luvannut hänelle muutaman hänen maastaan olevan kansalaisen takaisin.
- Ymmärrän, sir Lujakäsi sanoi. Maaorjien sielut eivät ole kovin arvokkaita lahjoja.
Daegam jatkoi ratsastustaan vastaamatta mitään sir Lujakädelle. Sir Lujakäsikään ei sitten sanonut muuta, rahnutti vain kostunutta partaansa.
Sade jatkui päivän mittaan, kun seurue kulki tietä pitkin. He ohittivat pieniä kyliä ja maaorjien matalia majoja. Maasto muuttui soisemmaksi, kun he etenivät. Välillä tie tahtoi olla aika kehno soisen maaston vuoksi, kun sade oli sitä vielä kastellut.
Seurue saapui iltapäivän aikana jonkin joen luokse. Siellä oli silta, mutta se vaikutti varsin kuluneelta ja huteralta. Joki tuntui virtaavan aika vuolaana sateen vuoksi. Missään ei näkynyt ihmisten asumuksia ja tiekin oli kehno ja varsin vähän käytetyltä vaikuttava.
Sillan lähellä Daegam laskeutui ratsailta. Myös sir Ferant laskeutui ratsailta.
- Onko tämä varmasti oikea reitti? Daegam kysyi.
- On, mutta huonokuntoisempi, sir Ferant sanoi paronille.
Daegam lähti ylittämään siltaa taluttaen hevostaan. Sir Ferant katsoi vähän epäillen paronia ja siltaa.
Daegam ja hevonen olivat päässeet sillan keskivaiheille, kun se alkoi äkkiä huojua. Daegam koetti pitää tasapainoaan ja jatkoi matkaansa, vaikka silta tuntuikin kallistuvan.
Samassa silta huojahti aivan kallelleen ja Daegam ja hevonen suistuivat jokeen. Sir Ferant hätkähti. Daegam huudahti lentäessään jokeen. Rannalla olijat olivat kuulevinaan jostakin veden suunnasta käkättävää naurua.
Sir Ferant katseli epävarmana naurun suuntaan ja paronia. Panssarit näyttivät painavan Daegamia pohjaan. Daegam koetti räpiköidä vedessä varusteet päällä, mutta touhu näytti alun alkaenkin aivan toivottomalta.
- Paroni hukkuu! sir Lujakäsi huudahti tekemättä itse kuitenkaan mitään.
Sir Ferant katseli ympärilleen epätoivoisena. Daegam katosi jonnekin veden alle. Sir Ferant juoksi kohti jokea ja hyppäsi jokeen paronin suuntaan.
Virta tarttui sir Ferantiin voimakkaana. Hän ei tuntunut löytävän Daegamia ja itsekin tuntui joutuvan virran vietäväksi.
Viimein sir Ferant pääsi kahlaamaan sentään jossakin rantaan ja kiskomaan itsensä ylös vedestä, mutta Daegamista ei näkynyt jälkeäkään. Sir Ferantin olo oli aivan märkä ja hyytävän kylmä. Silta näkyi kauempana. Sir Ferant huomasi, että se näytti olevan taas aivan suorassa. Lujakäsi tähyili jokeen päin. Ayzabel lensi joen yllä ilmeisesti sir Ferantia etsien.
Sir Ferant käveli kauemmas joesta, pidemmälle rantaan. Hän koetti piiloutua Ayzabeliltä ja päästyään piiloon hän alkoi tarkkailla sieltä siltaa ja Ayzabeliä.
Ayzabel lenteli joen yllä ja koetti löytää sir Ferantia. Sir Lujakäsi oli jäänyt sillalle hevosten kanssa. Sir Ferant hieroi itseään lämpimäksi.
Ayzabel näytti menevän kauemmas ja tähysteli rannoillekin. Sir Ferant pysytteli piilossaan. Ayzabel ei tuntunut löytävän häntä vaan katosi jonnekin sateeseen.
Sir Ferant tarkkaili sitten Lujakättä ja lämmitteli itseään. Sir Lujakäsi seisoi odottamassa katsellen jokeen. Sir Ferantilla tuntui olevan hurjan kylmä kosteissa vaatteissaan. Sade ei yhtään auttanut asiaa.
Sir Ferant lähti metsän turvissa kävelemään takaisin, katsoi tiestä suunnan ja arvioi, kauanko linnaan menisi kävellen. Kävellen hän ei ehtisi takaisin enää ennen iltaa, mutta lähti silti kävelemään linnaa kohti. Kun hän oli kadottanut sillan ja muut näkyvistään, sir Ferant palasi tielle ja alkoi hölkätä tietä pitkin linnaan.
Sir Ferantilla oli todella kylmä ja märkä olo. Sellaisena matka ei kovin mukavasti luonnistunut, mutta hän arveli, että ehkä juokseminen laittaisi veren kiertämään ja lämmittäisi ja olihan hänellä oivallinen tilaisuus karata Ayzabeliltä.
Sir Ferant katseli juostessaan, että näkyisikö maatiloja tai maaorjien taloja, joissa näkyisi hevosia. Joku maatalo pian näkyi ja sir Ferant lähti juosten sinne. Se muodostui parista rakennuksesta eli eläinsuojasta ja päärakennuksesta. Maatila vaikutti aika vaatimattomalta. Ihmisiä ei ollut näkyvissä.
Sir Ferant meni päärakennuksen ovelle ja koputti siihen. Kohta oven tuli avaamaan joku maalaisvaatteita pitävä mies.
- Päivää, sir Ferant sanoi kylmissään miehelle. Onko teillä paronin miehelle lainata hevosta?
Mies katseli häntä epäluuloisesti ja sanoi:
- Ei ole hevosia antaa kenellekään.
- Tuon sen takaisin, sir Ferant sanoi miehelle.
- Ei ole antaa, mies sanoi.
- Vai niin, kiitos kuitenkin, sir Ferant sanoi ja lähti juosten jatkamaan matkaa.
Mies jäi katsomaan epäluuloisesti hänen peräänsä. Sir Ferantin jalat tuntuivat kylmästä kankeilta ja hän hytisi kulkiessaan eteenpäin.
Sir Ferant havaitsi jossakin vaiheessa jossakin metsien yllä hahmon, joka taisi olla Ayzabel leijailemassa. Sir Ferant livahti nopeasti metsän suojaan. Oli alkanut jo hiukan pimentyä ja se auttoi häntä. Sir Ferant oli silti vieläkin aivan viluissaan mutta koetti silti piiloutua mahdollisimman hyvin. Hän pysyi piilossaan ja tarkkaili Ayzabeliä sieltä.
Ayzabel katosi jonnekin sateeseen sir Ferantin näkyvistä. Satoi yhä. Sir Ferant lähti sitten metsän suojassa kevyesti hölkäten tien suuntaan ja tarkkaili koko ajan Ayzabelin varalta. Nyt alkoi pimeä jo laskeutua. Matkaa oli vielä puolet jäljellä.
Sir Ferant palaili lähemmäksi tietä, ettei eksyisi, mutta pysyi metsän laidassa ja juoksi. Hän oli jo aivan uuvuksissa matkasta ja kylmyydestä mutta jatkoi silti ja ajatteli, että eiköhän pian joku maatalo ilmestyisi. Muutama maaorjien matala maja siinä näkyikin pian. Sir Ferant etsi silti parempaa.
Kohta sir Ferantin askeleet olivat uupuneet ja hänen silmänsä alkoivat jo lumpsua. Niinpä sir Ferant meni sitten lähemmälle hökkelille. Se oli maakuoppaan tehty tölli.
Sir Ferant meni suoraan sisään. Siellä näkyi olevan joitakin ihmisiä nukkumassa likaisella lattialla. Sir Ferant käpertyi itsekin nukkumaan lattialle. Kukaan ei tuntunut heräävän hänen tuloonsa. Sir Ferant nukahti sitten pian hytisten kylmyydestä märissä vaatteissaan.
Sir Ferant heräsi joskus aamulla ihmisten ääniin. Hänellä oli kuuma olo ja silti hän hytisi. Sir Ferant näki ihmisten katselevan häntä. He olivat ryysyisiä maaorjia.
Sir Ferant nousi ylös hitaasti. Hänen katseensa tuntui jotakin omituiselta ja vääristävältä. Sir Ferant tunsi olonsa heikoksi ja hänen jalkansa horjuivat.
- Anteeksi tällainen tunkeilu, sir Ferant selitti maaorjille.
Maaorjat tuijottivat häntä.
- Taidan tästä lähteä, sir Ferant selitti epävarmalla äänellä ja lähti hoipertelemaan pois.
Hänen jalkansa tuntuivat huojuvan kummasti. Maakaan ei tuntunut pysyvän paikoillaan. Sir Ferant koetti silti hoiperrella tielle. Se otti kovasti voimille ja sir Ferant kellahti maahan majasta ulos päästyään.
Sir Ferant mutisi jotain siinä maassa, koetti nousta ylös ja lähteä sitten uudelleen kävelemään. Hän ei tahtonut päästä oikein ylöskään, kun jalat eivät olleet vakaat. Hänen olonsa oli kovin kuumeinen.
Sir Ferant makasi maassa. Maaorjat tulivat hänen luokseen ja yksi heistä koetteli tämän otsaa. Sir Ferant tunsi, että häntä kutitti.
- Pitää päästä linnaan, sir Ferant mumisi.
- Hourailee, hän kuuli jonkun sanovan.
- Pyhä Calanar, auta, sir Ferant sanoi, kun ei parempaa keksinyt.
Sir Ferant tunsi, kuinka häneen tartuttiin ja häntä kannettiin sisälle. Joku laski jotakin kosteaa sir Ferantin otsalle ja hänen suuhunsa kaadettiin pahalta maistuvaa vettä. Sir Ferantin olo oli aivan sekava ja kuumeinen ja hän näki todella kummallisia juttuja, sekavia muotoja ja kuvioita.
Jossakin vaiheessa sir Ferantilta kysyttiin jotakin nimeä.
- Ferant, hän mumisi. Sir Ferant.
Jossakin vaiheessa sir Ferant tunsi, kuinka hänet riuhtaistiin rajusti ylös ja sidottiin. Hänen olonsa oli sekava, mutta häntä raahattiin jonnekin. Sir Ferant koetti katsoa ja edes hahmottaa, kuka raahasi. Ilmeisesti ne olivat joitakin talonpoikia, mutta ihme kyllä heillä oli sarvet, siivet ja kasvot, jotka värjyivät oudosti.
- Minne te viette minua? sir Ferant kysyi.
Hän tunsi jonkun sivaltavan häntä kipeästi suulle. Sir Ferant näki värjyvät kasvot ja pitkät torahampaan edessään ja parahti.
- Keitä te olette? sir Ferant kysyi ja alkoi rimpuilla.
Kasvot katosivat ja sen sijaan sir Ferant näki taivaan, joka näytti kuin helvetiltä. Sir Ferant rimpuili vielä enemmän ja koetti nousta ylös. Häntä iskettiin ja hän menetti tajuntansa.

Daegam joessa
Daegam joutui veteen. Virta tuntui olevan vuolas ja se kiskoi Daegamia. Hänen varusteensa vetivät häntä pohjaan. Daegam koetti uida rantaan mutta vajosi pohjaa kohti uintiyrityksistään huolimatta.
Daegam kamppaili veden alla varsin avuttomana. Viimein hän sai kiinni virran viedessä häntä jostakin rannan oksasta, joka roikkui veden yllä. Daegam koetti sitten vetää itseään rantaan ja saikin raahattua itsensä rannalle aivan märkänä, väsyneenä ja kurjana. Sade vain jatkui, kun Daegam raahautui pienen matkaa rannasta poispäin ja jäi makaamaan maahan hengästyneenä koettaen siinä saada voimiansa takaisin.
Viimein Daegamin voimat alkavat hiukan palailla. Hän hytisi silti kylmästä ja hänen olonsa oli aivan märkä. Daegam nousi pystyyn ja koetti katsella, missä toiset tai hänen hevosensa olivat. Hän näytti olevan sillä puolella, johon he olivat olleet menossa, mutta muita ei näkynyt, eikä Daegam oikein tiennyt, miten pitkälle hän oli ajautunut. Missään ei näkynyt ihmisiä tai rakennuksia sen enempää kuin mitään tietäkään. Soista metsää sen sijaan oli.
Daegam lähti kävelemään jokea vastavirran suuntaan takaisin tielle päin. Joka puolella näkyi vain samanlaista soista metsää. Daegamin miekka oli vielä tallella mutta varsin märkänä. Hänen askeleensa olivat kankeita, kylmän kangistamia, mutta Daegam koetti silti jaksaa eteenpäin.
Daegam ei tiennyt, kuinka kauan hän oli kävellyt, kun hän saapui sillan luokse. Toisella puolella ei näkynyt enää hevosia tai Daegamin seuralaisia. Silta oli sen sijaan suorana, mutta mitään jälkiä ei erottunut sillan sieltä puolen. Vähitellen oli alkanut hämärtää.
Daegam lähti kävelemään tietä eteenpäin eikä ylittänyt siltaa. Joki jäi pian taakse ja Daegam kulki hämärtyvässä illassa.
Vihdoin Daegam näki jonkin yksinäisen talon tien varressa. Hän meni ulko-ovelle, joka oli suljettu. Daegam koputti oveen voimakkaasti. Hän kuuli jostakin sisältä kolahduksen. Sitten ovea raotettiin varovasti. Joku kaapuun pukeutunut mies ilmestyi siihen. Hän näytti hermostuneelta.
Daegam työnsi oven auki ja astui sen jälkeen sisälle.
- Hei, mitä te nyt! mies huudahti pelästyneenä.
Daegam huomasi nyt, että mies oli pukeutunut jonkinlaisen munkin kaapuun. Sisällä talossa hän huomasi myös jonkun nuoren naisen makailemassa sängyllä. Nainen kiljaisi Daegamin nähdessään.
- Tipuin jokeen ja tarvitsen lämpimän paikan nukkua, Daegam ilmoitti. Hevoseni lähti ties minne enkä pääse takaisin kotiini.
- Ette, ette voi tulla tänne, munkki sanoi miltei paniikissa.
- Ketä te muka olette? Daegam kysyi ja sulki oven.
Nainen kiljaisi vielä ja piiloutui peitteiden alle.
- Menkää pois, menkää pois, mies hoki kauhuissaan.
Daegam katsoi vain miestä ja sanoi:
- En. Siellä sataa ja sairastun varmasti jos menen ulos nukkumaan. Sanokaa ketä te olette. Ja missä minä edes olen.
- Nämä ovat sir Durrin maita, mies sanoi nopeasti. Mennään ulos puhumaan, hän kehotti peloissaan.
- Siellä sataa, Daegam totesi.
- Ette voi olla täällä, mies sanoi kiihkeästi.
Daegam katsoi, näkyikö sisällä mitään tulta. Tulta ei näkynyt, mutta huoneessa oli tulisija. Talossa oli vain yksi huone, eikä sekään ollut kovin iso.
- Miksi muka en voi olla? Daegam kysyi. Ja sano kuka te olette.
- Menkää nyt pois, mies kehotti nopeasti ja hermostuneesti.
Daegam alkoi kasata puita tulisijaan niin, että siihen voisi sytyttää tulen.
- Menkää nyt pois, mies sanoi kimeästi.
- Älä typeriä puhu, Daegam kivahti. Ette halua minun kuolemani syitä niskoillenne.
Mies vilkaisi paniikinomaisesti naisen suuntaan. Nainen oli kätkeytynyt peitteiden alle.
- Teidän täytyy sitten vannoa, ettette puhu tästä kenellekään, mies sanoi kiivaasti ja pelokkaasti.
- Ketä te olette? Daegam kysyi.
- Vannokaa! mies huudahti rajusti.
Daegam karjahti takaisin:
- Minä en vanno sinulle mitään! Vastaa kysymykseeni! Kuka olet!
- Vanno ensin! mies huusi kimeästi.
- Jos kerrot minulle missä täällä oleva rokarien luostari on, Daegam sanoi.
- Kerron! mies huudahti. Vanno!
Daegam hymähti ja sanoi:
- Kyllä minä vannon sinulle, että en kerro sinun olevan naisten kanssa. Jos siitä tässä nyt on kyse.
Mies näytti hiukan huojentuneelta.
- Vanno se Jumalan kautta, mies vielä vaati.
- Mitä sinä olet vaatimaan jumalan kautta vannomaan, Daegam tuhahti. Itsekin petät juuri lupauksiasi.
Mies näytti pelästyneeltä ja vaati:
- Vanno, mies!
- Jos ei pelkkä sanani riitä, niin en minä välitä, Daegam sanoi. Pysyn kuitenkin täällä.
Mies näytti pelokkaalta ja sanoi:
- Sitten en opasta sinua minnekään.
- Aivan sama, Daegam vastasi. Jumalani nimeen en vanno pilkallisia lupauksia.
- Miksi sinä luostarille haluat? mies kysyi epäluuloisena.
Daegam koetti saada tulta syttymään niillä tuluksillaan.
- Minun asiani eivät kuulu sinulle, hän sanoi. Eikä tuon naisen tarvitse tuolla peloissaan tutista.
- Sinulla ei ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, mies sanoi töykeään sävyyn.
Daegam naurahti. Mies perääntyi pelokkaana naisen luokse.
Kun Daegam oli saanut tulen syttymään, hän alkoi katsoa tarkemmin munkkia ja naista. Nainen uskaltautui kurkistamaan peitteiden alta. Mies puhui hänelle jotakin hiljaa.
- Kumpi teistä asuu tässä talossa? Daegam kysyi ja tarkasteli miestä ja naista.
Mies oli ehkä kolmekymppinen. Nainen oli selvästi nuorempi, ehkä parikymppinen tai sitäkin nuorempi. Mies oli pukeutunut munkinkaapuun ja hänellä oli tummat hiukset. Hän vaikutti aika laihalta mutta jäntevältä. Naisesta oli vaikeampi sanoa mitään, mutta hänelläkin oli tummat hiukset.
Daegam toisti kysymyksen:
- Kumpi teistä asuu täällä?
- Mitä se sinulle kuuluu? mies kysyi vihamielisesti.
- Haluan tietää, Daegam vastasi.
- Se ei kuulu tippaakaan tuollaiselle kulkurille, mies sanoi uhmakkaasti.
Daegam naurahti uudelleen ja sanoi:
- Tarvitsen huovan.
- Ei meillä ole sinulle huopaa antaa, mies sanoi vihamielisesti.
Daegam sanoi vihaisena:
- Sinuna parantaisin asennettasi. En jaksa tällaista pelleilyä enää kauaa.
- Mene luostariin sitten hakemaan yösijaa, mies tiuskaisi.
- Lähdin aamupäivällä linnalta ja kuljin sateessa siihen pirun sillalle saakka ja sitten tipuin siitä alas, Daegam tokaisi. Miltei hukuin jokeen ja menetin hevoseni ja kaikki sen selässä olevat varusteet. En jaksa enää matkata minnekään luostarille.
Mies katseli häntä vihaisesti ja sanoi:
- Käy sitten siihen lattialle maaten.
Daegam alkoi riisua panssaria ja katseli miestä vihaisesti. Mies meni vuoteeseen peitteiden alle pitäen Daegamia silmällä.
- Täällä siis ei ole minulle huopaa? Daegam kysyi ja koetti katsella ympärilleen, näkyisikö missään mitään paikkaa, jossa voisi olla huopa.
- Ei, mies sanoi jyrkästi ja mulkoili Daegamia.
Huone oli aika paljas vuodetta lukuun ottamatta. Kauempana oli hiukan heiniä lattialla.
Daegam katseli kaksikkoa vihaisena. Mies mulkoili häntä ja nainen puolestaan oli piilossa miehen takana ja peitteiden alla.
Daegam asteli sängyn luokse ja katseli, millaiset peitteet miehellä ja naisella oli. Nainen päästi pienen kiljaisun Daegamin astellessa lähemmäs. Mies kohottautui ylös. Heillä näytti olevan pari säkkikankaista peittoa.
- Nouse ylös mies, Daegam käski ja asteli kauemmas tulisijan viereen.
- Pysy loitolla, kulkuri, mies käski ääni väristen.
- Ja tule tänne, Daegam käski. Minulla on sinulle asiaa.
Mies nousi vastahakoisesti ja epäluuloisena ja tuli varovasti Daegamin luokse. Daegam kuiskasi sitten miehelle:
- Anna selitän sinulle tilanteeni. Satun olemaan näiden alueiden paroni. Paroni Daegam Ornim. Minulla on täällä tärkeä tehtävä ja minä en todellakaan saa sairastua. Otan täksi yöksi tuon sängyn, sen peitteet ja tarvitsen naisen pitämään minut lämpimänä.
Mies huudahti kauhistuneena. Daegam sanoi ihan ääneen:
- En halua käyttää väkivaltaa, mutta voin kyllä taltuttaa sinut.
- Jos käyt kimppuuni, käytän taikavoimiani, mies uhkasi perääntyen.
Daegam naurahti ja kysyi:
- Luuletko, etten omaa mahtavampaa taikuutta?
- Jumala rankaisee sinua, jos yrität käydä kimppuuni, mies sanoi pelokkaasti.
Daegam hymähti ja sanoi:
- Ymmärrätkö tilanteeni ja vaatimukseni?
- Olet kurja rosvo, jos yrität sellaista, mies sanoi uhmakkaasti.
- Jos vielä sanot minua rosvoksi, annan sinut hirtettäväksi, Daegam ärähti. Määräsin jo tänään kuusi miestä hirteen. Yksi petollinen munkki ei tuota lisää tuskia minulle.
- Sinulla ei ole oikeutta tuollaiseen, mies sanoi vihaisesti.
- Minulla on oikeus kaikkeen! Daegam huusi.
- Valahtelet, kurja rosvo! mies huudahti.
Daegam lähti astelemaan vihaisena miestä kohti. Mies perääntyi ja alkoi loitsia. Daegam rymisti miehen päälle karjaisten. Mies ei ehtinyt saada loitsuaan valmiiksi, kun Daegam kaatoi hänet maahan.
- Älä loitsi mitään! Daegam kielsi.
- Mene pois! mies huusi.
Nainen kiljui sängyssä peitteiden alla.
- Käänny ympäri! Daegam ärähti miehelle.
Mies ei totellut vaan yritti ylös. Daegam koetti työntää miehen takaisin maahan ja pakottaa tämän mahalleen. Mies pääsi kuitenkin irti Daegamin otteesta ja ylös maasta. Hän ryntäsi vuoteelle ja sieppasi pienen veitsen.
Daegam ärähti, asteli varusteidensa luo ja otti miekan esille. Mies perääntyi vuoteen luokse ja sanoi:
- Jumala kirotkoon sinut!
- Heitä veitsesi pois ja mene maahan makaamaan, Daegam käski. Joudun sitomaan sinut.
- Pysy loitolla! mies huusi.
Nainen oli painautunut pelokkaasti miestä vasten.
- Maahan! Daegam ärähti. Kuolet muuten hullu munkki!
Daegam lähti astelemaan miekka valmiina miestä kohti.
- Vereni tulee päällesi! munkki huudahti puristaen veistään.
- Olen uinut veressä kun olen niittänyt kaaosta tieltäni, Daegam tokaisi. Mene nyt maahan tai kadu sitä koko elämäsi.
- Pysy loitolla! Naiseeni et koske! mies huudahti ääni väristen.
- En minä häntä raiskaa! Daegam huusi. Minulla on sentään vaimo! Tarvitsen häntä vain vierellä, että pysyn lämpimänä! En minä tänne asti omasta linnastani tule naisia hakemaan!
Samassa nainen säntäsi kiljaisten pois peitteiden alta ja ovea kohti. Hän oli alasti. Daegam koetti estää naista, mutta nainen onnistui välttämään hänen otteensa ja mies vielä pääsi tarraamaan Daegamiin kiinni.
Daegam huusi raivosta ja iski miestä nyrkillään. Hän osui vatsan seutuville ja mies kaatui vaikertaen maahan. Nainen oli kuitenkin ehtinyt jo ulos ovesta.
- Hullu akka! Daegam ärisi ja lähti juoksemaan naisen perään.
Mies makasi vaikertaen maassa. Nainen näkyi katoavan juuri pimeyteen. Daegam juoksi perään ja huusi: - Tule takaisin!
Daegam kadotti naisen pimeässä jonnekin. Lisäksi sade sai hänen olonsa taas kosteaksi ja kylmäksi. Daegam huusi sitten pimeyteen:
- Voit tulla takaisin talolle. En minä sinuun koske.
Vastausta ei kuulunut, joten Daegam lähti sitten reipasta vauhtia takaisin talolle, ettei vilustuisi lisää. Hän pääsi talon ovelle ja meni sitten sisälle.
Sisällä mies näytti vieläkin vaikertavan maassa vatsaansa, johon Daegam oli antanut kovan tällin. Daegam meni ottamaan miehen kaavusta vyönä toimivan köyden, käänsi miehen mahalleen ja sitoi tämän kädet selän taakse. Mies vaikersi Daegamin sitoessa häntä muttei ainakaan enää tehnyt vastarintaa.
Daegam sitoi vielä vyöllään miehen jalat yhteen. Mies makasi sitten vain vaikertaen. Daegam alkoi sitten loitsia Parannusta. Sen onnistuttua miehen voihke hiukan vaimeni. Daegam loitsi toistamiseen muttei onnistunut. Hän ärähti ja alkoi sitten loitsia uudestaan muttei onnistunut vieläkään.
- Kaikkea sitä joutuu junttien takia kärsimään, Daegam jupisi.
Hän loitsi vielä viimeisen kerran Parannuksen, mutta sekään ei onnistunut. Mies katseli häntä vihaisesti.
- En voi parantaa sinua enempää, Daegam ilmoitti. Minun pitää säästää taikuuttani.
Mies ei vastannut mitään, katseli vain Daegamia vihaisesti. Daegam meni istumaan miehen viereen. Mies riuhtoi siteitään.
- Lopeta tuo, Daegam käski. Voin kyllä hakata sinua lisää jos haluat.
- Jokainen iskusi maksetaan tuhatkertaisena, kun kuolet ja joudut helvettiin, mies ärähti lopettaen siteiden riuhtomisen.
- Koitan saada sinua kuntoon niin sinä vain haluat kuolla, Daegam sanoi. Jos nyt menisin ja kuolisin, niin koko sukunikin saisi kirouksen niskaan. Et tiedäkään kuinka hankalaa minulla on ollut.
Mies ei vastannut mitään, katsoi Daegamia vain kuin olisi tahtonut tappaa tämän katseellaan. Daegam nauroi miehelle ja sanoi:
- Saisit tulla järkiisi. Jos olisin täällä raiskaamassa ja tappamassa, niin en parantaisi sinua. Viiltäisin kurkkusi auki ja heittäisin metsään.
- Tarvitset minua oppaana ja siksi säästät henkine, mies tiuskaisi.
Daegam naurahti ja sanoi:
- Täältä lähtee vain yksi tie. Osaan kyllä kävellä sitä pitkin eteenpäin.
Mies naurahti vuorostaan ivallisesti ja kysyi:
- Luuletko tosiaan sitä pitkin pääseväsi luostarille?
- No ainakin löydän jonkun joka tietää missä se on, Daegam vastasi. Ja jos en löydä, niin haen linnastani muutaman miehen ja he näyttävät missä se on. Nämä alueet ovat minulle vielä tuntemattomia, kun en ole kauaa ollut paronina.
Mies nauroi Daegamille huvittuneena. Daegam meni seisomaan tulen viereen ja koetti kuivatella itseään. Siinä oli miellyttävän lämmintä. Daegamin panssarit olivat vain kostuneet ikävästi.
- Kahdesti tätä ennen minua ei olla uskottu paroniksi, Daegam sanoi. Ensimmäisellä kerralla joudin kahdeksi päiväksi sellin pohjalle ja vaimoltani leikattiin kaksi sormea irti... Toisella kerralla ei onneksi tapahtunut mitään kovin ikävää.
Mies mutisi jotakin epäselvää.
- Minähän olen se, joka kaoottisen paroni Brenankin kukisti, Daegam jatkoi. Itse kreivi nosti minut paroniksi vanhan paronin tilalle. Kai Brenan kuolemasta sentään täällä ollaan kuultu?
Daegam levitteli panssareita lähemmäksi tulta. Mies pysyi vaiti.
- Vielä kun olin ritari, niin silloinkin minut heitettiin tyrmään, Daegam puheli. Eipä ole sen suhteen asiat muuttuneet.
Hän koetti hiukan levitellä muitakin tavaroita tulen ympärille ja kävi viemässä miekan sängynreunaa vasten nojaamaan.
- Mikä se nainen on sinulle? Daegam kysyi. Rakastaja? Huorasi?
Mies ei vastannut.
- Toivottavasti hän tulee takaisin, Daegam tuumi.
- Toivottavasti ei! mies ärähti.
- Hän sairastuu pahasti jos jää ulos, Daegam totesi.
- Parempi sairastua kuin joutua jumalattoman maantierosvon raiskaamaksi, mies suorastaan sylkäisi suustaan.
Daegam meni istumaan nuotion viereen ja sanoi:
- Jos näiden viivästelyjen takia linnassani yksi tyttö kuolee nälkään, niin sitten tulen tappamaan sinut henkilökohtaisesti.
- Hullu, mies tuhahti.
- Luulin selviäväni tästä matkasta vähin vaivoin ja jätin pienen tytön lukittujen ovien taakse, Daegam sanoi. Hän ei sieltä pääse pois kuin minun avaimillani. Pakko minun oli hänet lukita. Tyttö ei edes osaa puhua meidän kieltämme.
Mies mumisi jotakin epäselvää.
Kohta Daegam oli kohtuullisen kuiva. Tulen ääressä oli sitten siunattua lämmitellä. Daegam meni sitten istumaan sinne sängylle. Mies mulkoili häntä ja Daegam katsoi miestä.
- Jos naisesi ei tule tänne takaisin pääseekö hän jonnekin lähistölle suojaan? Daegam kysyi.
- Älä luulekaan, että kertoisin, mies tuhahti.
- Haluan vain tietää tuleeko se nainen tänne takaisin vai ei, Daegam sanoi. Jos hän pääsee lähistöllä jonnekin suojaan niin voin sitten mennä nukkumaan.
- Mene pois vain, mies tuhahti.
- Minne? Daegam kysyi.
- Toivon totisesti, että joku toinen rosvo sattuu tänne ja tappaa sinut, mies sanoi.
Daegam naurahti ja sanoi:
- Olen selvinnyt jättimäisistä hirviöistä, niin enköhän muutamasta rosvostakin selviä.
- Tulkoon soturienkeli viiltämään kaulasi katki, kun nukut, mies mutisi.
Daegam kävi sitten pitkäkseen sänkyyn. Hän laittoi peitteitä päälle mutta ei alkanut nukkua. Mies makasi lattialla ja tuijotti Daegamia vihamielisesti. Daegam huokaisi sitten ja makaili siinä ja odotteli.
Kohta alkoi olla jo aika myöhä. Daegam sanoi puoliääneen:
- Siitä on kyllä jo pitkä aika kun viimeksi tunsin naisen kehon minua vasten.
Sitten hän sulki silmänsä. Mies kuului liikahtavan. Daegam nosti päätään ja katsoi, mitä mies teki. Mies tuijotti Daegamia vihaisesti. Hänen kaljunsa loisti nuotionvalossa.
- Koita nukkua, Daegam kehotti.
Mies tuhahti. Daegam laski sitten taas päänsä ja sulki silmät. Hän oli siinä vielä hetken hereillä silmät kiinni, mutta kun ei mitään tapahtunut, niin hän alkoi nukkua. Daegam nukahti nopeasti. Vuoteessa oli mukavan lämmintä ja oli siinä vielä naisen tuoksuakin.
Daegam heräsi joskus aamulla virkistyneenä. Mies näytti nukkuvan lattialla sikeästi köysissä. Daegam nousi sitten ylös ja alkoi laittaa varusteita päälle. Mies havahtui niihin ääniin ja avasi silmänsä.
- Olen tähän saakka pitänyt lupaukseni, Daegam sanoi. Saat tänään johdattaa minut sinne luostarille.
Mies tuhahti.
- Voin minä vieläkin kertoa, että sinä olet naisen kanssa vaikka olet munkki, Daegam huomautti.
Mies näytti hätkähtävän.
- Kuten sanoin, Daegam sanoi. Olen pitänyt oman osani vielä.
Daegam meni sitten lopuksi hakemaan vyönsä miehen jaloista.
- Sidoit minut ja yritit raiskata naiseni, mies tuhahti.
- En minä häntä koittanut raiskata, Daegam vakuutti. Olisin vain pitänyt vieressä, että olisi ollut lämpimämpää. Ja olisit leikannut kurkkuni jos en olisi sitonut sinua.
Daegam kiinnitti sitten vyön ja siihen kuuluvat tavarat.
- Minulla ei ole paljoa aikaa, hän sanoi. Minun pitäisi päästä tänään yöhön mennessä takaisin linnaan sitä tyttöä pelastamaan. Matka tänne hevosella kesti koko päivän, niin jalan se kestää vielä kauemmin.
Mies kiskoi siteitään. Daegam nosti miehen ylös. Mies katsoi häntä vihaisesti.
- Johdata minut sinne luostarille, Daegam käski. Nyt.
Daegam työnsi miestä ulko-ovelle.
- Irrota siteeni, mies käskee.
Daegam meni miehen perässä ja otti tämän kädestä kiinni:
- Näytä tietä tai isken sinut maahan. Minulla ei ole aikaa.
- Vannotko sitten Jumalan kautta pysyväsi vaiti siitä, mitä eilen täällä näit? mies kysyi uhmaavasti.
- Vannon Jumalan kautta pysyväni vaiti siitä mitä täällä eilen näin, Daegam vannoi.
Mies nyökkäsi ja sanoi:
- Nyt voit päästää minut irti, sillä johdatan sinut perille.
- Mene nyt vain, Daegam kehotti pitäen vielä miestä kädestä kiinni. En luota sinuun. Päästän sinut sitten vapaaksi luostarin lähellä, ettei mitään epäillä.
- Vannon Pyhän Rokarin kautta johdattavani sinut perille, jos irrotat siteeni, mies lupasi.
- Kävele nyt vain, Daegam kehotti.
Mies pysähtyi ja sanoi itsepäisesti:
- En ennen kuin irrotat siteeni.
Daegam veti miekkansa huotrasta ja laittoi sen miehen kaulalle:
- Kävele.
Mies katsoi häntä uhmaavasti ja sanoi:
- Kävellä voin, mutten opasta sinua kuin helvettiin, ellet irrota.
Daegam ärähti ja avasi siteet. Hän laittoi miekan takaisin huotraan. Mies hieroi käsiään ja näytti tyytyväiseltä.
- Minun on haettava rattaani vähän matkan päästä, mies sanoi.
- Kuinka kaukana se luostari on? Daegam kysyi.
- Muutama kilometri, mies vastasi.
Hän kulki sivumpaan tieltä. Daegam seurasi miestä ja sanoi:
- Toivottavasti naisesi selviää hengissä. En kaipaa enää yhtään lisää huonoa mainetta.
- Ei sen suhteen hätää, mies murahti astellen puiden suojassa oleville kärryille.
Kärryjen vieressä oli aasi. Kärryissä näytti olevan joitakin säkkejä.

Kudast, Ganrist ja Gildon matkalla luostarille
- Mitä nyt? Kudast kysyi Gildonilta.
- Olemme lähteneet väärään suuntaan, Gildon sanoi hermostuneesti. Ja kylässä on juuri käynyt aseistettuja miehiä.
- Uh. Neuvoiko se nainen meitä väärin? Ganrist kysyi.
- Palataan joen toiselle puolelle? Kudast tiedusteli.
- Taitaa olla parasta, Ganrist totesi.
Gildon nyökkäsi katsellen hermostuneesti ympärilleen. Ganrist lähti menemään.
- Gildon, saitko tietää mihin meidän sitten pitäisi mennä? Ganrist kysyi lähtiessään.
- En tosiaan haluaisi tehdä tuttavuutta talonpoikaisjoukon kanssa, Gildon mutisi ja lähti takaisinpäin. Luostari on joen vieressä, niin he sanoivat, hän vastasi Ganristille.
Kudast ratsasti hyvää vauhtia takaisin päin.
- Ei tässä näin hengen hätää ole, Gildon valitti joutuessaan kiristämään tahtia.
Kudast ei välittänyt Gildonin nurkumisesta vaan ennemminkin kiristi tahtia.
- Noh, koitetaan nyt kuitenkin saada hieman menetettyä aikaa takaisin, Ganrist sanoi.
Seurue saapui kohta takaisin joen luokse. Ganrist otti kengät pois ja lähti kahlaamaan joen yli. Gildon seurasi esimerkkiä jupisten jotakin itsekseen.
Seurue pääsi joen yli. Siellä polku johtaa takaisinpäin ja joen suuntaan. Ganrist lähti ripeähkösti seuraamaan polkua.
- Ei nyt kiirehditä, Gildon yritti sanoa.
Kudast ratsasti eteenpäin ripeästi muiden edellä. Sade jatkui yhä.
Seurue ollut kulkenut kovin kauan, kun he erottivat edestäpäin joen varrelta muureja. Kudast pysähtyi ja jäi katselemaan muureja. Näytti siltä, että muurien takana oli joitakin rakennuksia. Itse muurit kulkevat joen molemmin puolin ja joen yli kulki silta, joka yhdisti muurien suojaamat puolikkaat yhteen.
- Menkää te katsomaan onko se oikea paikka, Kudast käski ja lähti ratsastamaan sivuun tieltä.
Ganrist meni hieman lähemmäksi ja tarkkaili, näkyikö missään mitään kylttejä, tunnuksia tai vastaavia. Muureissa näytti olevan suurehko kaksoisportti. Muurissa oli lisäksi pienempi portti, joka kulki ilmeisesti jonkin talon läpi.
- Tähän en enää suostu, Gildon jupisi.
- Mihin? Ganrist kysyi. Jäätkö odottamaan ennemmin tähän sateeseen?
- Siihen, että minä joudun aina menemään kaikkialle, Gildon vastasi.
Gildon lähti seuraamaan Kudastia. Ganrist jäi hetkeksi ihmettelemään ja lähti sitten lähestymään muuria hiljalleen.

Ganrist luostarin luona
Ganrist lähestyi muuria suunnaten isolle portille ja luottaen siihen, että hän näkisi mahdollisen vartioivan ihmisen ennen kuin tämä näkisi häntä. Vartijoita ei tuntunut kuitenkaan näkyvän. Kaikkialla oli hiljaista ja sateen kohina vain kuului.
Ganrist yritti löytää jotain kirjoitusta portin kohdilta. Mitään sellaista ei kuitenkaan näkynyt. Portti vaikutti aika karulta ja yksinkertaiselta. Gildon näkyi metsikössä, mutta Kudastia ei näkynyt.
Ganrist lähti hiippailemaan pienemmälle portille. Sielläkään ei näkynyt vartijoita. Pieni portti oli lähellä jokea ja se oli oikeastaan enemmän ovi kuin portti. Siinä oli myös jonkinlainen kurkistusluukku. Ganrist kokeili saisiko sitä auki, mutta se ei tuntunut aukeavan.
Ganrist kokeili sitten itse porttia ensin hiljempaa, sitten enemmän voimalla. Sekään ei tuntunut aukeavan. Ganrist tuumi hiukan ja lähti sitten kysymään Gildonilta, tulisiko tämä mukaan.
Ganrist pääsi Gildonin luokse.
- Kudast kiipesi puuhun, tämä ilmoitti nyökäten kauemmas.
Siellä Kudast tosiaan näkyi puusta tarkkailevan muurien taakse.
Ganrist virnisti ja kysyi:
- Pitäisiköhän minunkin?
Ganrist yritti katsoa jotain hyvää puuta. Kudast viittoi häntä luokseen. Ganrist hölkkäili paikalle.

Kudast metsässä
Gildon tuli Kudastin mukanaan äkeänä.
- Onko tässä nyt mitään mieltä? hän kysyi.
- On, Kudast sanoi. Mene katsomaan että Ganrist löytää tänne, hän neuvoi ja alkoi kiivetä puuhun.
Gildon jupisi jotakin mutta jäi kauemmas.
Kudast yritti kiivetä mahdollisimman korkealle puuhun, niin että näkisi muureille. Sateen vuoksi näkyvyys oli heikko, mutta Kudast erotti Ganristin pienemmällä portilla. Hän näki myös muurien yli pihalle. Siellä näkyi olevan yksi L-kirjaimen muotoinen suuri rakennus, joka oli ilmeisesti paikan päärakennus. Muurien sisäpuolella oli viisi muutakin rakennusta, joista kaksi joen toisella puolella.
Kudast katseli, oliko pihalla vartijoita ja vaikuttiko se oikealta paikalta. Vartijoita ei näkynyt lainkaan, vain muutama ihminen pihalla kulkemassa toiseen taloon.
Kudast jäi puuhun odottamaan Ganristin paluuta ja tarkkailemaan. Ganrist näytti koettavan pienempää porttia, joka oli oikeastaan enemmänkin ovi kuin portti. Se selvästikin johti pieneen taloon sisälle.
Ganrist näytti lähtevän ja suuntaavan Gildonia kohti. Ganrist vilkaisi kohta Kudastiin päin. Kudast viittasi häntä tulemaan luokseen.

Metsässä
Ganrist hölkkäsi Kudastin puun alle. Gildonkin tuli Kudastin puun luokse.
- Tuo pienempi ovi oli ilmeisesti lukossa, kuten siinä oleva luukkukin, Ganrist ilmoitti.
- Eli et tiedä onko tämä oikea paikka? Kudast kysyi.
- En, Ganrist vastasi. Näkyykö sieltä mitään? Voisin yrittää katsoa. Sattuneesta syystä tällainen pieni sade ei minua paljoa haittaa.
- Ei ainakaan vartijoita, Kudast ilmoitti. Odotetaan pimeään, sitten käyn siellä. Sinä voit vaikka yrittää käydä hankkimassa ruokaa kylästä hevosella jos haluat.
- Portilla ei kuitenkaan ollut mitään tunnuksia taikka kylttejä, Ganrist huomautti. Voisinhan minä käydäkin, vaikka löytyneehän sitä ruokaa tuoltakin.
- Parempi hakea kylästä, Kudast sanoi. Ja yritetään kaikki pysytellä piilossa.
- Selvä, Ganrist totesi. Pitäisikö yrittää kyhätä pieni sateensuoja siksi ajaksi tuonne syvemmälle metsään?
- Juu, Kudast sanoi ja laskeutui alas puusta, ilmeisesti hiukan piristyneenä siitä, että oli vihdoin perillä.
Gildon oli hiljainen ja harmissaan sateesta.
- Mitenhän noista risuista ja sammalista saisi kasaan mitään sateensuojaa? Ganrist pohti.
- Väännetään pari pienempää puuta niin että saamme ne sidottua yhteen ja mätettyä niiden päälle risuja ja sammalta, Kudast ehdotti.
- Lähden keräämään risuja ja muuta, katsokaa te ensin ne puut ainakin, Ganrist sanoi ja lähti metsään.
Kudast nyökkäsi ja suuntasi hiukan syvemmälle ennen kuin alkoi etsiä sopivia puita. Gildon seurasi Kudastia pysyen kuin mielenosoituksellisesti vaiti.
Seurue sai kohta aikaan jonkinlaisen suojan.
- Uhhuh, Ganrist huokasi. Nyt voisi pikkaisen levätä ennen kuin lähden katsomaan ruokaa meille.
Kudast nyökkäsi ja levitti repustaan kaivamansa huovan alustaksi suojaan. Gildon jupisi jotakin ja kysyi:
- Mitä me nyt aiomme?
- Odotamme iltaa, Kudast vastasi. Sitten minä käyn tuolla ja palattuani pohdimme uudelleen.
- Ja minä lähden etsimään meille ruokaa kylästä, Ganrist ilmoitti.
- Minä en kyllä mene nyt mihinkään, Gildon sanoi. Minä olen kylmä ja viluissani.
- Ei sinun tarvitse, Kudast vakuutti.
Gildon mutisi jotakin yrittäen pysyä suojassa sateelta.
- Oikeastaan voisin vähän nukkua, Ganrist hymyili. Ai niin, kai Kudast muistat ettei minulla olen pennin latia, hän vielä lisäsi ja virnisti yhä enemmän.
Kudast huokaisi ja alkoi kaivella reppuaan. Gildon naurahti vihdoinkin hiukan huvittuneena. Ganrist makaili vähän aikaa ja nousi sitten ylös:
- Kai minun kannattaa ennen yötä kuitenkin mennä niin talonpojat eivät ole niin epäluuloisia.
Kudast nyökkäsi:
- Minulla ei ole rahaa. Voisit yrittää vedota siihen että olet paronin ritari. Tai sitten voisit vain yrittää metsästää jotakin, kuten taisit jossain vaiheessa ehdottaa.
- Luulen etteivät tämän maan asukkaat ole tällä hetkellä oikein hyvin vedottavissa, Ganrist arveli. Varsinkaan kun minulla ei ole miekkaa eikä muutakaan varusteita. Joesta voisi saada ehkä kalaa! Kun vain olisi millä kalastaa.
Kudast huokaisi.
- Kukas on näppärä käsistään ja tekee minulle keihään? Ganrist kysyi.
Gildon oli kääriytynyt viittaansa suojaan alle.
- Katson tuosta nopeasti muutaman keihäsehdokkaan, Ganrist sanoi.
Kudast nyökkäsi. Ganrist kimposi metsään.

Kudast ja Gildon metsässä
- Sinä ja sinun pelastussuunnitelmasi, Gildon jupisi Kudastille.
Kudast ei vaivautunut välittämään hänestä. Pirun kaaoksen kanssa vehkeilijä, Kudast vain mietti mielessään. Gildon sulki silmänsä ja yritti saada nukuttua. Kudast jäi odottelemaan Ganristin paluuta.
Ilta alkoi hiljalleen saapua, eikä Ganristia kuulunut takaisin. Kudast kävi katsomassa, näkyisikö häntä vähän matkan päässä leiristä. Kudast suuntasi metsään päin muttei kovin kauas.
Kudast erotti kauempana Ganristin joella ja asteli tämän luokse. Ganrist näytti vaanivan kaloja parin puusta veistetyn keihään kanssa.

Kudast ja Ganrist joella
Kudast asteli paikalle ripein askelin metsän suunnasta ja ilmoitti:
- Minä lähden kohta.
- En ole raaskinut tässä noita kaloja keihästää, Ganrist sanoi ja istahti. Täältä ei kyllä kalaa saa...
- Katson jos saisin napattua sieltä vähän ruokaa, Kudast sanoi ja kääntyi kävelemään takaisin metsään.
- Onnea! Ganrist toivotti ja hyppäsi jokeen.

Kudast metsässä
Kudast palasi metsän laidalle, kiipesi taas puuhun ja katseli hetken. Nyt oli jo hämärtynyt, mutta sade vain jatkui. Luostarin muuri oli kivestä tehty ja ilmeisesti aika vanha. Sen yli pääsisi helposti kiipeämään, jos olisi köyttä tai muita apuvälineitä.
Kudast katsoi sopivan kohdan, joka olisi sivummassa ja jonka luona ei näyttänyt kulkevan porukkaa. Hän jäi odottelemaan illan pimenemistä.

Metsässä
Ganrist saapui takaisin majalle ja nyökkäsi Kudastille. Gildon näytti nukkuvan suojan alla. Kudast istuskeli puussa katselleen jännittyneenä ja odottavana muuria.
- Voi helvetti, Kudast murahti puussa kääntäen katseensa tielle.
Ganrist käännähti ja katsoi tielle. Tien suunnassa oli metsää, joten Ganrist ei nähnyt siellä mitään..
- Talonpoikia, joilla on aseet, Kudast ilmoitti puusta.
Ganrist painautui puun taakse. Kudast katseli tielle ja pysytteli matalana ja piilossa puussa.
- He menivät sisään, Kudast ilmoitti.
Ganrist rentoutui hieman.
- Pimeän tultua minäkin menen sisään, Kudast sanoi.
Ilta saapui ja hämärä alkoi muuttua pimeydeksi. Kudast laskeutui puusta.
- Nyt menen, hän sanoi vielä ja lähti sitten puolijuoksua kohti muuria.
Gildon näytti vielä nukkuvan. Ganrist jäi istumaan kuunnellen.
Kudast kiipesi joidenkin koukkujen ja köyden avulla ylös muurin päälle.

Kudast luostarissa
Kudast laskeutui köyden avulla toiselle puolelle, niin että pääsisi sen avulla myös takaisin ylös. Kudastin metallijalka tuntui toimivan varsin hyvin hänen kiipeillessään.
Sitten Kudast kiersi varovasti päärakennuksen ja kuunteli, liikkuiko joku lähellä. Päärakennus oli yksikerroksinen, mutta sen toisessa päässä oli jonkinlainen torni. Kaikki kuulosti rauhalliselta. Päärakennuksen suunnastakaan ei ääniä kuulunut.
Kudast kuunteli päärakennuksen ovella, kuuluiko sisällä liikettä. Mitään ei tuntunut kuuluvan mitään.
Kudast raotti ovea varovasti. Ovi aukesi ja takaa paljastui jokin pimeä huone. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä. Kudast astui sisään ja kulki varovasti seinänviertä tunnustellen oikealle ja etsien ovea. Samalla hän kuunteli, kuuluisiko jostain jotain.
Kudast löysi oikealta jonkin oven. Hän kuunteli sitä muttei kuullut mitään erityistä oven takaa. Niinpä Kudast avasi oven varovasti. Sen takanakin oli pimeää ja äänetöntä.
Kudast asteli taas seiniä tunnustellen eteenpäin. Hän tunsi aivan pian oviaukon ja kuuli sieltä kuorsausta. Kudast jatkoi eteenpäin.
Seuraavaksikin vastaan tuli oviaukkoja, joista kuului nukkuvien ääniä. Kudast jatkoi eteenpäin ja huomasi, että käytävästä pääsi ilmeisesti useisiin huoneisiin, joissa nukkui ihmisiä.
Kudast jatkoi käytävän päähän ja avasi sitten oven. Käytävän päässä olevan oven takaa paljastui joku huone ja Kudast kuuli sielläkin raskasta nukkuvan hengitystä. Hän käveli varovasti ja yritti nähdä, olisiko jossain aseita ja kuka huoneessa nukkui. Sisällä oli kuitenkin niin pimeää, ettei Kudast nähnyt siellä mitään. Hän tunsi perimmässä huoneessa jonkin tuolin, johon oli kompastua.
Kudast palasi käytävään ja ensimmäiseen huoneeseen ja etsi sieltä uutta ovea. Ulko-ovesta katsottuna vasemmalta löytyi jokin ovi, kun Kudast sinne hapuili. Hän huomasi oven takaa tulevan valoa.
Kudast kuunteli. Hän oli kuulevinaan oven takaa jonkinlaista muminaa, kuin rukoilua. Kudast avasi ovea varovasti ja kurkkasi sisään. Hän näki siellä jotakin kaapuihin pukeutuneita miehiä rukoilemassa kynttilöiden valossa. Huone oli ilmeisesti jonkinlainen kirkko.
Kudast palasi takaisin ulos, sytytti itselleni kynttilän ja palasi sitten sisälle. Hän vilkaisi jokaiseen huoneeseen käytävän varrella ja katsoi, löytyisikö jostakin aseita tai Lynetteä. Kynttilän valossa Kudast näki, että ensimmäinen huone oli jonkinlainen tupa tulisijoineen.
Kudast meni kynttilän kanssa käytävään. Hän huomasi ensimmäisessä kammiossa jonkun nukkuvan munkin. Kudast sai vilkaistua nopeasti kammiota läpi, mutta niissä vain nukkui munkkeja tai sitten ne olivat tyhjiä. Mitään reittiä ylös ei näkynyt, mutta torni oli kirkon yläpuolella.
Kudast sammutti kynttilän, meni ulos ja katseli tornia. Hän totesi, että sinne kiipeäminen pimeässä ei olisi ihan helppo juttu, koska seinät olivat varsin jyrkät ja ikkunat olivat korkealla.
Kudast jätti sitten tornin ja tutki rakennukset, jotka olivat joen sillä puolen. Päärakennuksesta koilliseen oli yksi rakennus vasten muuria. Toinen taas oli kaakkoon siitä. Kolmas oli sitten lounaassa ja sen luona oli pieni portti.
Kudast katsoi ensin koillisessa olevan ja pääse sen ovelle ryhtyen kuuntelemaan ovea. Hän ei kuullut sieltä mitään erityistä ja avasi oven. Kudastia vastaan tuli heti eläimistä kielivää hajua.
Kudast sulki oven ja suuntasi seuraavalle rakennukselle, kaakossa olevalle. Se näytti olevan edellistä pienempi rakennus ja vaikutti aika hataralta. Kudast avasi oven. Sieltä ei tuntunut kuuluvan mitään ja siellä oli myös pimeää. Siellä tuntui hiukan ummehtuneelle.
Kudast sytytti kynttilän. Hän huomasi, että rakennus oli jonkinlainen varasto, jossa oli työkaluja, joitakin tynnyreitä ja sellaista. Aseita ei näkynyt, mutta työkaluja oli. Kudast jätti työkalut kuitenkin vielä rauhaan ja suuntasi viimeiseen rakennukseen.
Viimeinen rakennus näytti olevan kivestä tehty ja sen ovikin vaikutti aikaisempia jykevämmältä. Kudast kuunteli taas ovella muttei kuullut oven takaa mitään. Hän koetti avata sen, mutta ovi ei tuntunut aukeavan. Rakennuksessa ei ollut ilmeisesti ikkunoitakaan.
Kudast suuntasi sitten toiselle puolelle jokea johtavalle sillalle. Hän ei tuntunut kuitenkaan löytävän siltaa siltä paikalta, jossa se aikaisemmin oli ollut. Kudast yritti löytää joen ja kulki sitten sitä pitkin kumpaankin suuntaan, kunnes törmäsi muuriin. Mitään siltaa hän ei löytänyt. Joki tuntui olevan vaarallisen vuolas kahlattavaksi, etenkin kun sade oli nostanut sen pintaa.
Kudast yritti kuitenkin kahlata joen poikki sillan kohdalta. Heti kun hän astui jokeen, niin hän huomasi, että joki tuntui olevan aika syvä. Ilmeisesti Kudast ei pystyisi kahlaamaan sen yli. Hän yritti vielä parista muusta kohdasta, mutta kaikkialla tuntui olevan syvää ja vesi tuntui varsin kylmältä.
Kudast palasi masentuneena muurinylityspaikalleen ja koetti kiivetä muurin yli. Muurin liukas pinta hankaloitti urakkaa. Parin epäonnistuneen kerran jälkeen Kudast huokaisi, mutta sai sitten idean ja lopetti kiipeilyn.
Kudast palasi sisälle päärakennukseen ja suuntasi ensimmäiseen kammioon. Hän pääsi kammioon ja sen asukas kuului kuorsaavan. Kudast otti repustaan veitsen, upotti sen vielä myrkyssä, painoi sitten jalkani munkin vatsalle ja asetti veitsen munkin kurkulle:
- Hiljaa.
Munkki mumisi jotakin unissaan ja koetti kääntyä unisena. Mies tuntui olevan aika vatsakas. Kudast painoi jalkansa tiukemmin tämän vatsalle. Mies päästi voihkaisun ja yritti pyrkiä pystyyn unisena.
- Hiljaa, Kudast käski.
Mies räpytteli silmiään ja koetti nähdä, kuka hänen luonaan oikein oli.
- Mitä? mies ähkäisi.
- Onko tänne tuotu nuori nainen jonkin aikaa sitten? Kudast kysyi ja painoi veitsen tiukemmin munkin kurkulle. Vastaa hiljaa.
Miehen silmät kiilsivät pelokkaina.
- En, en tiedä, hän sopersi.
- Valehtelet, Kudast syytti.
- En, en minä ole naisiin koskenut, mies ruikutti.
- Tiedätkö kuka tietäisi onko hänet tuotu tänne? Kudast kysyi.
- Priori, mies voihkaisi.
- Missä hän on? Kudast kysyi.
- Huoneessaan, mies voihkaisi.
- Missä se on? Kudast kysyi.
- Tornissa, mies sanoi pelokkaasti.
Kudast viilsi munkin kurkun auki veitsellä. Munkki korisi tukahtuneesti ja hänen käteensä lennähtivät kouristuksenomaisesti kuin estämään veren virtaamista. Kudast jätti munkin korisemaan, meni sitten ulos ja haki kiipeilyvarusteensa muurilta.
Sitten Kudast aikoi yrittää ylös torniin, vaikka se vaikutti varsin vaaralliselta ja riskialttiilta. Hän oli kuulevinaan rapinaa jostakin muurin suunnasta, kun valmistautui kiipeämään. Kudast ajatteli, että se oli vain joku eläin, ja lähti kiipeämään.
Kudastin kiipeilysi ei oikein luonnistunut ja hänen otteensakin oli lipeämässä. Kovilla ponnisteluilla hän pääsi jonkin matkaa ylös tornin seinää ja yritti jatkaa pidemmälle. Kohta hän oli päässyt jo melkein ikkunalle asti ja pääsikin sinne viimein.
Samassa Kudast kuuli askelia pihalta. Hän yritti työntää ikkunan varovasti auki. Ikkunaluukku aukesi narahtaen. Sen takana oli pimeää.
Kudast meni varovasti sisään ja sytytti kynttilän. Hän näytti tulleen jonkinlaiseen pieneen käytävään, jossa oli kaksi ovea ja portaat alaspäin. Kudast koetti avata ensiksi vasemman oven, mutta tuntui siltä, että se ovi oli lukossa. Kudast kokeili toistakin ovea, mutta sekään ei tuntunut aukeavan.
Kudast huokaisi ja potkaisen vasemman puoleista ovea metallijalallaan toivoen, että alhaalla olevat olisivat keskittyneet johonkin muuhun. Ovi ei auennut kuitenkaan potkusta, mutta ääni oli turhankin kova. Jos oven takana oli joku, hän varmasti heräsi.
Kudast yritti uudelleen, mutta ovi ei antanut periksi. Sen sijaan Kudast kuuli ääniä jostakin alhaalta. Hän yritti vielä kerran, mutta ovi piti pintansa. Kudast kuuli portaikosta askeleita ja potkaisi toista ovea.
Ovi pamahti auki paljasten takaansa pimeän huoneen. Kudast huomasi, että huone oli jonkinlainen varasto, jossa oli laatikoita ja sellaista. Huoneessa oli myös yksi suljettu ikkuna.
Kudast ryntäsi ulos huoneesta ja suoraan ikkunalle, josta hän melkein hyppäsi ulos ja alkoi laskeutua alas, niin että keräsi kiipeilyvarusteensa mukaansa. Kiireessä Kudastin ote lipesi ja hän syöksyi maata kohti. Kudast onnistui saamaan metallijalan alleen. Siitä olikin apua, sillä metallijalka kesti pudotuksen voiman, joskin se tuntui niin kovasti Kudastin jalassa.
Kudast yritti muurille ja siitä yli. Kipeästi jalastaan huolimatta hän pääsi muurin yli kohtuullisen helposti ja kiitti Arkatia, että oli selvinnyt niinkin vähin vammoin.

Ehilmin valo, osa 54.
RuneQuest
Irkkipelit
Ohjeet
Säännöt
Ehilmin valo
Hullu Prax
Karhunkaato
Riskimaa
Tulen maa
Yövalon varjossa
Palaute
Vieraskirja