Ehilmin valo, osa 52

- Huomenta, inkvisiittori vastasi Daegamille. Tarvitsisimme vankityrmän avaimet. Aloitan kuulustelut nyt.
- Vankityrmien avaimet on varmaan vanginvartijalla? Daegam kysyi.
- Millä ihmeen vanginvartijalla? inkvisiittori kysyi. Ei siellä mitään vanginvartijaa näkynyt.
- Jaa. Silloin joskus siellä oli sellainen, Daegam muisteli.
Hän otti avaimensa esille ja katseli niitä. Inkvisiittori odotti. Daegam totesi:
- En minä tiedä mitkä näistä ovat vankityrmien avaimia. Mistä minä nyt sellaista tietäisin. Mutta siellä vankityrmillä oli kyllä silloin aiemmin sellainen inhottava vätys jolla oli avaimet selleihin.
- No antakaa ne kaikki tänne sitten, inkvisiittori sanoi ärtyneenä ja ojensi kätensä.
- En, Daegam sanoi.
Samassa joku toinen hiukan vanhempi ritari tuli seurueen luokse hiukan arastellen.
- Sopiiko herra paronia puhutella? hän kysyi varovasti.
- No tulkaa sitten avaamaan se ovi, inkvisiittori ehdotti.
Daegam katsahti vanhempaan ritariin ja nyökkäsi tälle.
- Niin herra paroni, onko pojastani mitään uutta? ritari kysyi hermostuneesti.
- Ei ainakaan minun korviini ole tullut, Daegam vastasi.
Ritari näytti epätoivoiselta ja sanoi:
- Olen varma, että jotakin pahaa on tapahtunut. Ei poikani koskaan tällaista tekisi.
- Paroni, tulkaa nyt avaamaan se ovi, inkvisiittori patisti. Aloitan ne kuulustelut nyt.
Daegam sanoi ritarille:
- Minun pitää nyt mennä.
Hän lähti kävelemään vankityrmien suuntaan. Inkvisiittori lähti paronin perään. Ritari jäi seisomaan masentuneen näköisenä pihalle.
Matkalla Daegam kysäisi sir Garinilta:
- Muistinhan minä mainita sinulle siitä, että täällä on kadonnut joidenkin ritarien poikia?
Sir Garin pudisti niukasti päätään.
- No niin kuitenkin asiat on, Daegam totesi. Kuulemma kolme poikaa on jo kadonnut. Mielestäni asialle pitäisi tehdä jotain, mutta ei ole oikein mitään mistä aloittaa katoamisten tutkiminen.
Inkvisiittori meni vankityrmän ovelle odottamaan. Daegam alkoi koettaa eri avaimia oveen ja koetti saada ovea auki. Osa avaimista mahtui lukkoon mutta ei tuntunut aukaisevan sitä.
Daegam koputti oveen voimakkaasti. Ovesta avautui kohti pieni luukku ja siinä näkyi joku vanhahko yksisilmäinen mies, joka katseli oven takana olijoita epäluuloisesti.
- Avaa ovi, Daegam käski.
Mies luimisteli hetken mutta avasi sitten oven. Sen takaa paljastui hämärä käytävä lukittuine ovineen. Inkvisiittori astui käytävään. Daegam sanoi oven takana olleelle miehelle:
- He saavat ottaa ne vangit jotka he haluavat. Älä ala vastustamaan heitä.
Mies mulkoili Daegamia eikä vastannut. Inkvisiittori meni heti ensimmäisen oven luokse. Daegam katseli kaivohuoneesta, mitä inkvisiittori puuhaili.
- Avaa tämä ovi, inkvisiittori komensi miestä.
Mies jupisi jotakin itsekseen mulkoillen inkvisiittoria. Vastahakoisesti hän meni ovelle ja aukaisi sen. Inkvisiittori meni tyrmään sisälle.
Inkvisiittori viittoi miestä selliin tekemään jotain. Mies oli kuin ei olisi huomannutkaan inkvisiittorin elehdintää.
- Avaa tämän miehen kahleet, inkvisiittori komensi miestä.
Mies vilkaisi nuivasti Daegamiin eikä näyttänyt halukkaalta tottelemaan inkvisiittoria.
- Tee kuten hän sanoo, Daegam määräsi.
Mies meni vastahakoisesti selliin ja alkoi irrottaa kahleita eräältä vangilta. Inkvisiittori tuli sitten sellistä pitäen yhtä miestä rautaisessa otteessaan. Mies näytti surkealta, likaiselta ja aliravitulta.
Inkvisiittori lähti kuljettamaan vankia isoimpaan torniin. Tämän silmät verestivät ja niihin näytti sattuvan soihdunvalo. Vanginvartija sulki kiireesti sellin oven.
- Tulemme takaisin vielä hakemaan muita vankeja, inkvisiittori sanoi vielä vanginvartijalle ennen kuin poistui käytävästä.
Daegam ei seurannut inkvisiittoria.
- Ettekö halua nähdä kuulusteluja? inkvisiittori kysyi Daegamilta.
Daegam huokaisi ja lähti sitten mukaan. Tyttö, vanhempi ritari ja sir Garin seurasivat.
Inkvisiittori lähti isoimpaan torniin. Iso torni näytti olevan tyhjä, kun seurue saapui sinne. Inkvisiittori meni tornin sivuhuoneeseen ja Daegam ja muut seurasivat häntä. Vanki ei näyttänyt vastustelevan vaan vaikutti kerrassaan lannistuneelta.
Sivuhuoneeseen oli ilmestynyt jokin erikoinen kapistus. Huoneen katossa oli puinen pyörä, jonka ympäri kulki jokin ura. Uran yli oli laitettu köysi niin, että pyörän molemmilla puolilla oli köyttä. Inkvisiittori vei vangin toisen köyden pään luokse.
- Mitäs tämä on? vanhempi ritari kysyi kummastuneena.
Inkvisiittori laittoi vangin kädet yhteen selän takana ja sitoi ne. Sir Garin asettui seisomaan hiukan sivummalle ilmeettömänä. Daegam jäi sivummalle katsomaan ihmetellen kapistusta.
- Oletteko koskaan kuullut kidutuslaitteesta nimeltä strappado? inkvisiittori kysyi vanhemmalta ritarilta. Tämä on se. Se on todella hyödyllinen, mitä krjalkien kuulusteluun tulee.
Inkvisiittori meni toisen köyden pään luokse ja lähti vetämään köyttä itseensä päin niin, että toisella puolella oleva vanki nousi ylöspäin.
- Kaikkea sitä on, vanhempi ritari mutisi.
Vanki näytti olevan varsin passiivinen.
- Sinä, tiedätkö mitään niistä kolmesta kadonneesta pojasta? inkvisiittori kysyi vangilta.
Vanki ei vastannut mitään. Inkvisiittori päästi irti köydestä, jolloin vanki tippui maahan kivuliaasti. Vanki päästi voihkaisun ja katsoi verestävin silmin kiduttajaansa. Inkvisiittori alkoi vetää köyttä taas itseensä päin, jolloin vanki nousi taas ilmaan. Vanki voihkaisi ja yski.
- No, tiedätkö? inkvisiittori kysyi, kun oli saanut vedettyä vangin ylös.
- En, en tiedä mitään, vanki kähisi yskänkohtauksen loputtua.
- Etkö? inkvisiittori kysyi ja päästi taas irti köydestä, jolloin vanki tippui maahan.
Vanki parahti ja yski taas. Hän pudisti silti päätään.
- Jos me jatkamme vielä vähän aikaa niin lapasi menevät pahasti sijoiltaan, inkvisiittori ilmoitti. Et kai sinä sitä halua? Voin vakuuttaa että se on todella kivuliasta. Kerro siis, niin saatat säästyä siltä kohtalolta.
Inkvisiittori alkoi taas vetää vankia ylös.
- En, en tiedä mistään mitään, enkä edes, miksi minut on vangittu, vanki yski sylkien maahan.
- Tiedätkö mitään sir Kesterin miehistä? inkvisiittori kysyi vangilta tämän ollessa ylhäällä.
- Ei, vanki vastasi yskien. Sukuni on sieltä kotoisin.
- Missä olosuhteissa hänet vangittiin? inkvisiittori kysyi sir Garinilta.
Sir Garin vastasi:
- Muiden lurjusten joukossa tietysti. Parasta heidät on vain teloittaa heti.
- Tekikö hän jotain erikoista kun hänet vangittiin? inkvisiittori kysyi sir Garinilta. Löydettiinkö hänet siis tekemässä jotain epäilyttävää?
- Hän on samaa kurjaa joukkoa kuin muutkin, sir Garin vastasi. Kaikki sir Kesterin mailta kotoisin olevat on vangittu. Sen jälkeen ei ole uusia sairaustapauksia tullut.
- Tiedätkö mitään suolla majailevasta kaaoksesta? inkvisiittori kysyi vangilta.
- En, en yhtään mitään, vanki vastasi epätoivoisesti.
- Myönnätkö vehkeilleesi kaaoksen kanssa? inkvisiittori kysyi tuimasti vangilta ja tiputti tämän maahan.
- En! vanki parkaisi tippuessaan.
Inkvisiittori alkoi nostaa tätä välittömästi ylös. Vanki yski ja kakisteli.
- Myönnätkö? inkvisiittori kysyi, kun oli saanut vangin ylös.
Vanki köhi ja pudisti päätänsä.
- Etkö myönnä! inkvisiittori karjui ja tiputti vangin taas alas alkaen heti vetää tätä ylös.
Vanki pudisti päätään ja yski voihkien. Daegam meni taaempana sir Garinin viereen ja alkoi puhua tälle jotain hiljaa.
- Onko sinulla perhettä, krjalki? inkvisiittori kysyi vangilta.
Vanki köhi eikä pystynyt vastaamaan. Inkvisiittori piti vankia ylhäällä, kunnes tämä suostui vastaamaan. Vanki sai yskittyä ja pystyi taas puhumaan.
- Veljenikin on vankina, vanki sanoi heikosti. Päästäkää edes hänet vapaaksi. Ei hän ole tehnyt mitään.
- Sinä olet sitten tehnyt, vai? inkvisiittori kysyi.
- En, mies vastasi heikosti.
Daegam kääntyi lähteäkseen ulos huoneesta.
- Viimeisen kerran, oletko vehkeillyt kaaoksen kanssa? inkvisiittori kysyi vangilta kovaan ääneen.
Sir Ferant tuli huoneeseen tajuttoman näköisenä Ayzabelin sylissä.
- Oletko! inkvisiittori kysyi kovaan ääneen ja tiputti vangin maahan.
Daegam pysähtyi nähdessään Ferantin ja Ayzabelin tulevan sisälle ja sanoi heille:
- Kannattaa mennä muualle.
Inkvisiittori alkoi taas vetää köyttä itseensä päin niin, että vanki nousi ylös. Vanki voihkaisi ja oli menettää melkein tajunsa. Hän pudistaa vain yhä päätään heikosti.
- Daegam! Ayzabel sanoi ärtyneesti. Vihdoinkin löysin sinut. Miksi et ollut huoneessasi? Ja missä Kudast on?
- Hän ei suostu tunnustamaan, hän on krjalki! inkvisiittori julisti.
- Olin katsomassa kun täällä kuulustellaan, inkvisiittori selitti.
- Teloitetaan hänet heti, sir Garin sanoi.
- Enkä tiedä missä sir Kudast on, Daegam lisäsi.
Inkvisiittori irrotti vangin köydet ja sanoi Garinille:
- Hänelle annetaan mahdollisimman kivulias kuolema koska hän ei suostu tunnustamaan.
Ayzabel näytti ärtyneeltä ja sanoi:
- Kudastin piti lähteä kanssamme etsimään hänen naikkostaan. Ja te vain leikitte täällä typeriä.
Inkvisiittori vetäisi miekkansa huotrasta. Vanki uikutti epämääräisesti ja yski taas.
Sir Ferant näytti varsin surkealta ja onnettomalta Ayzabelin sylissä ja karismaa lisäsivät mustelmien peittämät kasvot.
- Oliko sinulla minulle jotain asiaa? Daegam kysyi Ayzabeliltä.
- No, sinulla on mahdollisuus vielä tunnustaa olevasi krjalki ja saat nopean kuoleman, inkvisiittori sanoi vangille.
Vanki näytti epätoivoiselta ja kuiskaa heikosti:
- Kuinka veljeni käy?
- Oli, Ayzabel tokaisi. Haluan löytää Kudastin.
- En tiedä missä hän on, Daegam sanoi ja lähti jatkamaan matkaansa ulos huoneesta.
- Kuulustelemme häntäkin, jos hänkin osoittautuu krjalkiksi niin hänelle käy niin kuin sinulle, inkvisiittori sanoi vangille.
Ayzabel seurasi Daegamia. Tyttökin lähti mukaan, samoin vanha ritari.
- No? Tunnustatko? inkvisiittori kysyi säälimättä vankia.
Sir Ferant aukaisi silmänsä. Daegam kysyi Ayzabeliltä:
- Ajattelit nyt sitten ruveta seurailemaan minua?
- Kuinka niin et tiedä? Ayzabel tivasi Daegamilta. Haluan löytää sen pikkumiehen.
- No miksi minä tietäisin? Daegam kysyi.
Sir Ferant koetti päästä pois Ayzabelin sylistä. Ayzabel päästää sir Ferantin pois.
- Sinun miehiäsi Kudast on, Ayzabel tuhahti. Sinun kuuluu tietää.
Daegam lähti kävelemään kappelille.
Sir Ferant jättäytyi porukasta. Ayzabel kiskaisi hänet kuitenkin mukaan. Toiset seurasivat Daegamia.
Kappelin ovi näytti olevan kiinni.
- No en nyt tiedä, Daegam sanoi. Taisin nähdä hänet tänään aamulla juttelemassa Phedrukselle, mutta en sitten muuta tiedä. En kyllä ole ihan varma siitä.
Ayzabel näytti ärtyneeltä.
- Pidä huolta sir Ferantista, niin käyn kysymässä, hän sanoi ja lähti takaisin torniin.
Sir Lujakäsi vaikutti hämmentyneeltä. Daegam otti sir Ferantista kiinni ja talutti tätä kappelille. Sir Ferant kulki mukana, kompastui yllättäen jalkoihinsa ja kaatui maahan.
- Tarvitset kappelilta ainakin parannusta, Daegam sanoi. Toivottavasti pääsemme sisälle.
Hän katsoi maassa makaavaa sir Ferantia hieman huolestuneena ja käski:
- Nouse ylös.
Sir Ferant näytti tajuttomalta tai silmät ainakin olivat kiinni. Daegam huokaisi ja koetti saada nostettua sir Ferantia ylös. Nosto onnistui Daegamilta helposti, kun sir Ferantilla ei ollut varusteitakaan yllään. Daegam lähti sitten kantamaan ritaria kappelille.
Seurue pääsi kappelin ovelle. Daegam koputti oveen ja laski sir Ferantin maahan. Ovi aukesi kohta ja lihava pappi ilmestyi siihen oviaukkoon.
- Mitä nyt? hän kysyi honottavasti.
- Ritari tarvitsee parannusta, Daegam sanoi ja osoitti sir Ferantia maassa.
Pappi näytti närkästyneeltä mutta sanoi:
- Tuokaa hänet sitten sisään.
Daegam nosti sitten sir Ferantin maasta ja toi ritarin sisälle. Sir Lujakäsi seurasi mukana, samoin tyttö.
- Vaimonne oli, hmm, varsin viehättävä, sir Lujakäsi sanoi kuuluvasti Daegamille.
Kirkkosalissa näyttivät olevan lihavan papin lisäksi nuorukainen ja sir Kennard. Daegam näytti hieman masentuvan Lujakäden kommentista.
- Minne lasken hänet? Daegam kysyi.
- Laskekaa hänet tuonne penkille, lihava pappi käski viitaten penkkien suuntaan.
Daegam kävi laskemassa sir Ferantin penkille.
- Parannemme hänet, mutta te voitte jo poistua, nuorukainen sanoi kohteliaasti Daegamille. Teillä on varmasti paljon tehtävää.
Daegam nyökkäili pojalle ja sanoi tälle:
- Voisitte koittaa pitää häntä täällä kun saatte hänet kuntoon. Ja te saitte rituaalinne niin suoritettua, että tänne pääsee taas rukoilemaan jos haluaa?
Nuorukainen kumartaa ja sanoi:
- Selvä asia, herra paroni. Kunhan vuodenaika on lopussa, seuraa suuri riitti, johon teidänkin on osallistuttava.
Daegam nyökkäsi pojalle ja lähti sitten ulos kappelista.
Ayzabel saapui samassa pihalle. Sir Lujakäsi ja tyttö olivat Daegamin seurassa. Daegam sanoi Ayzabelille:
- Ferant on kappelissa, mutta anna pappien parantaa häntä ensin.
Ayzabel nyökkäsi ja sanoi:
- Kudast on lähtenyt jo sinne kirottuun luostariin. Hänen naikkosensa on siellä.
Daegam kysyi epäluuloisena:
- Oletko varma?
- Ehdottomasti, Ayzabel vastasi. Kuulin sen siltä vanhalta kurpalta.
- Sanoiko hän mitään muuta siitä paikasta? Daegam kysyi. Jos olet nyt vielä menossa sinne luostarille, niin olen tulossa sinun mukana. Kudast alkaa varmasti säheltämään yksinään, etkä sinä hänestä kuitenkaan välitä pätkääkään.
- Se oli Pyhän Serillin luostari, Ayzabel muisteli. Lähdemme siis yhdessä.
Daegam nyökkäsi.
- Kudast saa vielä tuta, mitä tapahtuu, kun minut pudottaa pois kelkasta, Ayzabel sanoi uhkaavasti. Toivottavasti munkit ovat ahkerasti leikkineet Rokaria.
Daegam kysyi hieman kärsimättömänä:
- Haetko sinä Ferantin vai et? Hän muuten pyörtyi tuossa matkalla tänne.
- Hän teeskentelee, Ayzabel tuhahti. Hän on käynyt hankalaksi, mutta minä kyllä taltutan hänet. Lähdemmekö kolmistaan matkaan?
- Sir Lujakäsi varmaan haluaa mukaan? Daegam sanoi kysyvästi.
- Tietysti seuraan teitä ja kaunista vaimoanne, sir Lujakäsi sanoi mahtipontisesti.
Daegam katsoi hetken sir Lujakättä vihaisena mutta tyyntyi aika nopeasti. Sir Lujakäsi ei näyttänyt edes huomaavan Daegamin vihaista ilmettä.
- Voin opettaa teille vielä paljon, sir Lujakäsi sanoi Daegamille. Vanhemman miehen ohjeita kannattaa seurata.
- Haen sen Ferantin, Ayzabel sanoi ja lähti kappelille päin.
Daegam sanoi Ayzabelille:
- Käyn viemässä tytön huoneistooni. Tavataan porteilla?
Ayzabel nyökkäsi. Daegam lähti sitten kävelemään huoneistolleen. Sir Lujakäsi ja tyttö seurasivat häntä.
- Vaimonne on tomera nainen, sir Lujakäsi sanoi siinä matkalla.
- Älä puhu hänestä, Daegam kielsi.
Sir Lujakäsi nyökkäsi muka hienotunteisesti.
Seurue näki ovella inkvisiittorin.
Inkvisiittori meni paronin luokse.
- Luulin, että olit kuulustelemassa, Daegam sanoi ja jatkoi matkaansa huoneiston oven luokse.
- Se likainen paskiainen ei päästä minua hakemaan vankeja, inkvisiittori sanoi.
- Olen menossa Ayzabelin kanssa sinne luostarille missä on kai jotain kapinallisia, Daegam kertoi. Kudast on jo lähtenyt sinne. Tuletko mukaan?
Hän avasi oven avaimellaan. Ovi aukesi ja sali näytti olevan aivan entisessä kunnossa.
- Minun täytyy nyt kuulustella näitä vankeja, inkvisiittori sanoi. Ei minulla ole aikaa mennä johonkin luostariin.
Daegam nyökkäsi.
- Minusta tuntuu että se vanginvartija on itsekin krjalki, inkvisiittori sanoi paronille.
Daegam työnsi tyttöä selästä huoneeseen ja laittoi sitten oven kiinni. Hän lukitsi sitten oven avaimella.
- Lähdemmekö nyt? sir Lujakäsi kysyi.
- Käydään vielä siellä vankiloiden luona, Daegam sanoi.
Hän ärähti sitten, avasi oven uudestaan ja meni sisältä hakemaan omia varusteitaan. Saatuaan varusteet kasaan Daegam taputti pari kertaa tyttöä päälaelle ja sulki sitten oven, niin että tyttö jäi sisälle. Tyttö katsoi Daegamiin orvon näköisesti.
Daegam lähti vankityrmille ja piti hieman kiirettä. Toiset seurasivat perässä.
Seurue pääsi vankilan ovelle. Daegam koputti oveen monta kertaa lujaa:
- Se perhanan ovi auki! Täällä on paroni!
Luukku aukesi ja yksisilmäinen mies luimisteli siinä hetken ja avasi sitten oven.
- Käske sitä antamaan ne avaimet minulle, inkvisiittori kehotti. Se ei kuitenkaan päästä minua kun seuraavan kerran tulen hakemaan vankeja.
- Anna avaimen hänelle, Daegam käski.
Yksisilmäinen pudisti päätään nopeasti.
- Pääset sitten itse kuulusteltavaksi! Daegam uhkasi. Olet vain vastustanut kaikkea mikä on linnan hyväksi.
- Minä hallitsen täällä, mies tiuskaisi katsoen inkvisiittorin suuntaan.
Inkvisiittori kävi nopeasti miehen kimppuun. Mies puolustautui ja nappasi pampun käteensä inkvisiittorin hyökätessä. Hän oli kohtuullisen isokokoinen, vaikka onkin jo vanhahko.
- Jos hän ei anna avaimia, niin vie kuulusteltavaksi jos haluat, Daegam sanoi. Olen kyllästynyt häneen.
Inkvisiittori vetäisi miekkansa esille nähdessään miehen pampun. Mies ärähti.
- Sanokaa, minkä vangin haluatte, mies sanoi nyreästi.
Daegam totesi ärtyneenä Phedrukselle:
- Tee mitä haluat.
Hän lähti sitten kävelemään kiireisesti poispäin. Sir Lujakäsi seurasi. Inkvisiittori meni ensimmäisen sellin oven luokse.

Portilla
Daegam lähti menemään kiireisesti porteille. Porteilla ei näkynyt muita kuin vartijat. Oli alkanut tihuttaa vettä.
Daegam kysyi vahdeilta:
- Onko tästä mennyt se hullu nainen?
- Ei ole naisia näkynyt, toinen vartija vastasi.
Hän katseli taivaalle.
- Taitaa olla sadetta tulossa oikein kunnolla, herra paroni, hän arveli.
Taivas näyttikin aika tummalta. Daegam katseli itsekin taivaalle.
Sir Ferant tuli terveen ja reippaan oloisena Ayzabelin kanssa paronin luo.
- Lähdetään, Ayzabel sanoi.
Daegam katsahti ensin sir Ferantiin ja sitten nyökkäsi Ayzabelille. Sir Ferant oli ilman panssareita ja aseita.
- Tarvitsemme hyvät ratsut, sir Lujakäsi sanoi.
Daegam kysyi Ayzabeliltä:
- Kuinka pitkä matka sinne on?
- En tiedä, Ayzabel vastasi ärtyneesti. En tiedä edes, missä se on.
- Mikä sen paikan nimi oli edes? Daegam kysyi.
- Pyhän Serillin luostari, Ayzabel sanoi.
- Tiedätkö sinä sir Ferant missä se on? Daegam kysyi.
Sir Ferant rapsutti parransänkeään.
- En ole ikinä kuullutkaan, paroni, hän sanoi.
- Varmaan parasta hakea sitten hevoset, Daegam arveli. Ei tiedä kuinka kauas joutuu menemään. Voimme sitten kysellä kaupungilla ihmisiltä missä se on.
- Minä tiedän, sir Lujakäsi sanoi mahtipontisesti. Olen kuullut, että se sijaitsee jonkun sir Turrin alueella.
Daegam katsoi sir Lujakättä hieman ihmeissään.
- Puhuivat siitä, kun olen paronin tiedusteluretkellä, sir Lujakäsi sanoi tyytyväisenä.
Daegam kysäisi sir Ferantilta:
- Tiedätkö missä on jonkun T:llä alkavan ritarin alueet?
- En tiedä kenenkään sellaisen, paroni, sir Ferant sanoi paronille. Mutta sir Durri -niminen herra on.
- Se on se, Daegam totesi. Mennään hakemaan hevoset ja lähdetään sitten sinne.
Sir Ferant nyökkäsi. Daegam lähti talleille ja toiset seurasivat häntä.
- Sir Durrin maat ovat sitten lähellä Brenan suota, sir Ferant huomautti.
Sade näytti hiukan kiihtyvän.
- Ja Brenan suo on lounaassa päin, paroni, sir Ferant lisäsi vielä.
Talleilla näytti olevan tallipoikia ja renkejä. Hevosia oli myös runsaasti. Sir Ferant katseli hevosia ja valitsi niistä hienon. Daegam meni katsomaan, löytäisikö hevosten joukosta omaa hevostaan. Sir Lujakäsi meni hakemaan oman hevosensa. Ayzabel ei näyttänyt katsovan lainkaan hevosia.
Löydettyään oman hevosensa Daegam silitti sitä muutaman kerran ja satuloi sitten sen. Sir Ferant alkoi itsekin satuloimaan valitsemaansa hevosta. Myös sir Lujakäsikin satuloi hevosensa, mutta Ayzabel ei tehnyt mitään.
Daegam lähti sitten hevosen kanssa ulos. Sir Ferant lähti paronin perään. Ayzabel suuntaa sir Ferantin perään. Daegam nousi pihalla ratsaille. Sir Ferant hypähti itsekin innokkaana hevosen selkään. Daegam silitteli hevosen selästä hevosen harjaksia ja taputteli sitä ystävällisesti.
Sir Lujakäsi kiipesi hevosensa selkään ja lähti porttia kohti. Daegam lähti sir Lujakäden perään. Sir Ferant ratsasti paronin rinnalla. Ayzabel käveli reippaasti sir Ferantin vieressä.
Seurue pääsi portista ulos ja sade yltyi kunnon sateeksi. Daegam sanoi porteilla vahdeille:
- Menemme sinne luostarille katsomaan onko siellä mitään kapinanalkua vai ei.
Vartijat nyökkäsivät välinpitämättöminä. Daegam jatkoi sitten matkaansa ulos porteista.
- Ferant, johda sinä tietä, kun tiedät minne olemme menossa, hän käski.
Ayzabel nousi samassa ilmaan ja leijui kevyesti sir Ferantin rinnalla. Sir Lujakäsi huudahti ällistyneenä. Sir Ferant nyökkäsi herralleen ja lähti ratsastaen johtamaan joukkoa. Hän piti ihan hyvää tahtia sitten ratsastaessa. Daegam huokaisi raskaasti ja jatkoi matkaansa.
- Noituutta, sir Lujakäsi mutisi.
- Meidän pitää päättää, että mitä reittiä kuljemme, paroni, sir Ferant sanoi ratsastaessaan.
- Sinä saat päättää, Daegam vastasi.
Sir Ferant nyökkäsi ja sanoi:
- Mennään sitten pikkuteitä pitkin.
Daegam jatkoi matkaansa mitään sanomatta vastaukseksi.
Sir Lujakäsi ratsastaa kohta Daegamin vierelle ja sanoi:
- Voisimmeko hiukan puhua kahden kesken?
Sir Ferant johdatti joukkoa pitäen tiukkaa vauhtia yllä.
- Sitten kun olemme päässeet takaisin linnaani, Daegam vastasi.
- Minulla olisi nyt tärkeää asiaa, sir Lujakäsi sanoi vakavana.
Daegam sanoi sir Ferantille:
- Tulemme hiukan taaempana.
Hän hidasti sitten vauhtiaan. Sir Lujakäsi nyökkäsi ja hidasti vauhtiaan. Sir Ferant piti saman vauhdin. Ayzabel pysytteli sir Ferantin tahdissa kaapuunsa kätkeytyneenä.
Hetken päästä Daegam nopeutti taas vauhtiaan, ettei menettänyt kaksikkoa kokonaan näkyvistään.

Kudast, Ganrist ja Gildon matkalla luostariin
- Ehkä johtuu koleasta säästä? Gildon ehdotti pilke silmäkulmassa.
Sää oli tosiaan aika pilvinen ja tuuli kovasti. Ganrist katsoi taivaalle hiukan synkkänä.
- Sää vaikuttaa ihmisiin enemmän kuin tunnustammekaan, Gildon totesi. Katso nyt Kudast tämän toverimme naamaa. Eikä sekin ole kuin myrskyn merkki? Gildon naurahti.
Kudast mulkaisi Gildonia. Gildon virnisti ja sanoi:
- Leikkiähän minä vain laskin.
Matka jatkui tummien pilvien varjostaessa matkaa.
- Kuinka pitkä matka vielä? Kudast kysyi sitten.
- Onhan tuota vielä, Gildon vastasi epämääräisesti. Jos nyt sitä luostaria löytyy, hän mutisi.
- Häh? Kuinka vaikeaa voi olla löytää yksi luostari? Ganrist ihmetteli.
- Sir Durri varmasti tietää, Gildon sanoi. Mutta vaikka minä olen matkustellut, niin enhän minä nyt koko maan luostareita tunne.
Ganrist nyökkäsi.
- Ja luostarit ovat vielä ikäviä paikkoja kaltaiselleni taiteilijalle. Pitävät kurjat munkit muka syntinä tarinointia, kun se ei ole pyhistä aiheista, Gildon puuskahti.
- Heh, Ganrist naurahti.
- No nämä munkit, joita tapaamme, suhtautuvat vihamielisesti meihin kaikkiin, Kudast sanoi kuivasti.
- Etteivät olisi Kaaoksen munkkeja, Gildon tuumi. Ne tuppaavat olemaan pahaa lajia. Ovat kuulemma hiljattain yrittäneet mutanttihyökkäystä Tiskoksessa.
Ganrist katsoi Gildonia ihmeissään. Kudast aloitti jo sanomaan jotain mutta keskeytti sitten ja sulki suunsa.
- Totta se on, Gildon vakuutti. Kuulin luotettavasta lähteestä. Ovat käyttäneet pahaa taikuutta ja muuttuneet krjalkeiksi ja muuttaneet tavallisia ihmisiäkin krjalkeiksi. Sitä ei tiedä, miksi rakastettusi on muuttunut jo, Gildon sanoi Kudastille vakavana.
- Äh, Ganrist irvisti hiukan kammoksuvana. No sitten tämä on aika selkeä tehtävä eikä kysy paljoa neuvottelutaitoa.
- Kaaoksen munkkien kanssa on paha neuvotella, Gildon varoitti.
- Ehkä sir Durrilla on antaa minulle miekka käyttöön, Ganrist tuumi.
- Hän ei ole muuttunut, Kudast sanoi varmana. Ja meidän ei ole tarkoitus neuvotella. Emmekä ME tee mitään.
Ganrist katsoi ihmeissään Kudastia:
- Kuka sitten?
- Minä, Kudast vastasi.
Gildon näytti hämmentyneeltä.
- Et sinä yksin mitään pysty Kaaoksen munkkeja vastaan, Gildon sanoi Kudastille.
- En minä aio käydä tappelemaan, Kudast sanoi. En ole typerä.
- Jaah, Gildon sanoi vain.
Samassa alkoi tulla vesipisaroita taivaalta. Ganrist näytti sisuuntuvan, paransi ryhtiään ja lähti etenemään päättäväisemmin. Kudast huokaisi ja käänsi katseensa eteenpäin:
- Miksi aina sataa kun olen matkalla jonnekin?
- Jos meitä todella odottaa kaaoksen munkit niin nauretaan sateelle joka yrittää meidät lannistaa, Ganrist sanoi.
- Tyypillistä tuuria, Gildon huokaisi.
- Kiristetään tahtia, Ganrist ehdotti.
- Ei nyt kannata hätäillä, Gildon vastusti.
Kudast kiristi tahtiaan välittämättä Gildonista. Gildon irvisti ja nopeutti vastahakoisesti kulkuaan.
- Minne ihmeeseen tuo Kudast luulee olevansa matkalla, jos opas tippuu kyydistä? Gildon mutisi.
Ganrist katsoi Gildonia hymyillen kannustavasti:
- Tules nyt.
Gildon huokaisi ja kiristi tahtia.
Sade tuntui muuttuvan tihutuksesta aivan kunnolliseksi sateeksi. Näkyvyys heikkeni, mutta Gildon näytti opastavan seuruetta silti varmana.
Joitakin tunteja vielä seurue kulki kohtaamatta ihmisiä juuri nimeksikään. Ilmeisesti sadesää piti ihmiset tehokkaasti sisällä. Sitten Gildon sanoi:
- Durrin kylä on aivan muutaman mutkan takana enää.
- Tunteeko teistä kukaan tätä Sir Durria? Ganrist kysyi. Millainen mies hän on?
- En, Kudast vastasi lyhyesti.
- Ylimielinen on paras sana kuvaamaan häntä, Gildon mutisi jurona sateesta. Itsekäs kuin paholainen.
- Jaha, Ganrist sanoi tympeänä.
- Ei mikään mukava tuttavuus, eikä varmasti taitelijalle oikea paikka, Gildon totesi matalalla äänellään.
Kotvan kuluttua seurue saikin sateen keskeltä näkyviinsä pienen linnoituksen. Sen ympärillä oli vankka paaluvarustus, jonka edessä oli vallihauta. Paaluaidan takana näkyi ehkä kolmikerroksinen neliskulmainen kivinen kartanorakennus ja joitakin muita rakennuksia. Paaluaidalla näkyi pari vartiokatosta, joissa näytti seisovan pari vartijaa. Paaluaidan portti oli suljettu ja laskusilta ylhäällä.
Kudast ratsasti portille:
- Päästäkää meidät sisään.
Ganrist mutisi jotain ja kumartui hieman ja kohdisti sitten katseensa ylös. Toinen vartiossa olevan ritari huusi:
- Mitä asiaa?
- Päästäkää meidät sisään! Kudast huusi takaisin.
- Kertokaa asianne ja kuka teidät on lähettänyt, ritari komensi.
- Meillä on asiaa sir Durrille, Kudast vastasi. Paronilta.
- Odottakaa hetki, ritari vastasi hiukan tympääntyneenä ja lähti laskeutumaan alas vartiokatoksesta selvästikin vastahakoisena joutumaan sateeseen.
Kului viisi minuuttia, mutta portti ei auennut. Kudast odotteli rauhallisena.
Vielä toinen viisiminuuttinen kului ja vasta sitten portti aukesi ja laskusilta laskettiin alas. Portin luona näytti olevan pari aseistettua ritaria, jotka katselivat tulijoita harmissaan. Molemmilla näkyi olevan paidoissa jokin keltainen merkki, mutta sateen läpi se erottui epäselvästi.
Kudast päästi muut menemään ensin. Ganrist meni ensin, kun Gildon vaikutti haluttomalta menemään ensin ja hidasteli. Kudast ratsasti sisään Gildonin jäljessä.
Ganrist tervehti ritareita. Ritarit nyökkäsivät lyhyesti Ganristille koettaen pysyä paaluvarustuksen luona edes hiukan suojaa sateelta saadakseen. Pihamaa vaikutti aika kuraiselta eikä kahden vartijan lisäksi näkynyt muita pihassa.
- Menkää kartanoon, toinen ritari kehotti. Teistä on ilmoitettu sinne.
Gildon tuli pihalle varovaisena ja katsellen ympärilleen.
- Kiitos, Ganrist nyökkäsi ja lähti kartanolle päin.
Ritarit alkoivat sulkea sitten porttia ja nostaa laskusillan. Gildon seurasi Ganristia hiukan hermostuneena.
- Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, Gildon sanoi. Valmistautukaa mutanttien hyökkäykseen.
Ganrist vakavoitui. Kudast hyppäsi ratsunsa selästä ja suuntaa kartanolle.
Gildon puristi sauvaansa, kun seurue pääsi kartanon pääovelle. Ganrist katsoi Gildonia huolissaan.
Kartano oli kivestä rakennettu ja selvästi jo kohtuullisen vanha. Ilmeisesti ylin kerros oli lisätty siihen vasta myöhemmin. Silti se oli kohtuullisessa kunnossa.
Kudast antoi jonkun muun mennä edellä. Ganrist meni ensimmäisenä ja koputti oveen. Siinä oli kaksoisovet, joissa oli hienoja metallipakotuksia koristeina.
Ovi aukesi kuin itsestään ja joku ritari seisoi siinä viitaten seuruetta sisälle. Ganrist meni ja tervehti. Ritari vastasi kohteliaasti tervehdykseen.
- Voitte jättää aseenne tänne aulaan, ritari sanoi.
Aula oli aika pieni, mutta kohtuullisen koristeellinen. Ganrist naurahti vähän ja hymyili. Seinillä roikkui metsästysmuistoja: hirvensarvia, villisianpäitä ja vastaavaa. Kudast ojensi miekkansa ritarille mitään sanomatta.
- Minä en kanna aseita mukanani, Ganrist sanoi.
Ritari nyökkäsi ja laittoi Kudastin miekan nojaamaan seinää vasten. Hän nyökkää seuruetta seuraamaan. Ganrist lähti seuraamaan ja toiset tulivat perässä.
Ritari johdattaa seurueen pieneen ja viihtyisään saliin, jossa näytti joku komeasti pukeutunut mies istuvan suurella ja koristeellisella tuolillaan. Hänen molemmilla puolillaan istui pari kaapuihin pukeutunutta miestä, joiden kasvot peittyvät huppujen sisään.
Ritari kumarsi ja poistui sitten. Komeasti pukeutunut mies tarkasteli tulijoita hiukan välinpitämättömästi. Hänen edessään pöydällä näkyi hedelmiä ja muita herkkuja.
Ganrist kumarsi jonkin verran ja esittäytyi:
- Sir Ganrist, paroni Daegamin ritari.
Huoneessa oli iso takka ja siellä oli varsin lämmintä.
- Paroniko on teidät lähettänyt? mies kysyi nuivasti.
Kaapuveikot hänen vierellään pysyttelivät hiljaa, mutta tarkkailivat vieraita kaapujensa alta.
Ganrist katsoi Kudastia.
- Kyllä. Olemme matkalla Pyhän Serillin luostariin, Kudast ilmoitti. Tiedättekö missä se on? Olemme matkalla tutkimaan huhuja, joiden mukaan siellä olisi suunnitteilla kapina.
Mies rypisti otsaansa ja sanoi:
- Sellaiset puheet ovat pötyä.
- Talonpojat kuitenkin hyökkäsivät kimppuuni tiellä, Ganrist sanoi.
- Ja meidän pitää itse nähdä että kaikki on kunnossa, Kudast lisäsi.
- Pötyä, mies sanoi mahtipontisesti. Mutta jos haluatte, niin menkää sinne surkeaan loukkoon.
- Missä se on? Kudast kysyi.
- Jossakin täältä etelään, mies vastasi välinpitämättömästi. Mutta voin vakuuttaa, ettei sellainen matka kannata.
- Ehkäpä voisitte antaa jonkun oppaaksi meille? Kudast ehdotti.
- Minä en ritareitani sellaiseen loukkoon lähetä, mies vastasi jyrkästi ja vihaisesti. Saatte mennä omine nokkinenne, mokomatkin rokarien rakastajat!
Ganristin silmät lävähtivät auki hämmästyksestä. Kudast puri hampaansa yhteen ja käännähti sitten ympäri astellen ulos suoraan ulos. Ganrist kumarsi hieman ja kääntyi seuraamaan Kudastia. Mies nauroi ilkeästi ja huitaisi kädellään vieraita poistumaan.
Gildon seurasi mutisten itsekseen:
- Mitä minä sanoin.
Nähdessään Durrin ritarin Ganrist puisteli tälle päätään. Ritari näytti odottavan heitä oven takana ja johdatti heidät aulaan. Hän ei näyttänyt mitenkään uteliaalta tai kiinnostuneelta tulijoiden asiasta.
- Ymmärrättekö nyt, miksi en paljon tästä paikasta piittaa? Gildon kysyi hiljaa.
- Täysin, Ganrist totesi.
Kudast nyökkäsi vihaisena.
- Noh, tiedämmehän jo ilmansuunnan, Gildon sanoi ironisesti.
Kudast nyökkäsi taas. Ritari ojensi Kudastille miekan sanomatta mitään. Kudast sujautti miekan huotraan ja asteli ulos. Ganrist ja Gildon seurasivat perässä.
Pihalle päästyään seurue huomasi, että siellä sataa vieläkin. Ganrist sanoi:
- Odota Kudast hieman.
Hän meni toista vartiotornia lähemmäs.
- Arvon ritari!, Ganrist huusi. Voinko puhua hetken kanssanne?
Ritari käännähti Ganristiin päin ja nyökkäsi. Kudast nousi hevosensa selkään.
- Pyytäisin palvelusta ritarina ritarilta, Ganrist sanoi. Olemme menossa mahdollisesti vaarallisille teille, ja onnistuin joutumaan eroon aseistani. Mikäli teillä olisi antaa minulle matkaani mitään aseeksi kelpaavaa, miekkaa, tai edes tikaria, olisin suuresti kiitollinen.
- Ei minulla ole mitään miekkaa antaa, ritari tuhahti.
- Tikarikin kelpaisi, ja puhuisin teistä hyvää Pyhän Ehilmin nimeen, Ganrist maanitteli.
- Teidän täytyy kysyä herraltamme, ritari vastasi.
- Luulen ettei häneltä riitä myötätuntoa auttaa meitä, Ganrist sanoi hieman alakuloisena. Toivoin että ehkä teiltä, hän katsoi toiseenkin ritariin, olisi voinut riittää.
Ritarit pudistivat päitään ja toinen sanoi:
- Ei ole meidän asiamme mennä toimimaan toisin kuin herramme.
Ganrist nyökkäsi ja sanoi:
- Lähdetään.
Ganrist pudisteli vielä mennessään päätään. Kudast ratsastaa ulos portista, kun toinen ritari tuli avaamaan portin ja laskemaan laskusillan näyttämättä olevan siitä puuhasta kovin hyvillään. Kun seurue oli kulkenut sillan yli, se nostettiin ja portti suljettiin.
Gildon huokaisi ja sanoi:
- Minähän arvasin, että tämä on huono keikka.
- Naurettavaa, Ganrist tuhahti. Miksi sinä Gildon olit niin huolissasi kaaoksesta tuolla?
Kudast lähti mitään sanomatta ratsastamaan etelään.
- Ei sitä koskaan tiedä, Gildon vastasi hiukan nolona.
Ganrist seurasi Kudastia ripeästi ja nyökkäsi.
- Minusta paikka oli epäilyttävä, Gildon sanoi.
- Ei sitä koskaan tiedä, Ganrist vahvisti.
- Minne me nyt menemme? Gildon kysyi.
- Etelään! Ganrist sanoi jo hieman hyväntuulisemmin.
Gildon huokaisi ja sanoi:
- Ja ilman kunnollista evästä, vai?
- Katsotaan jos matkalla olisi jokin majatalo jossa uskaltaisi vielä käydäkin, Ganrist ehdotti.
- Kyllä, Kudast sanoi lyhyesti.
- Minulla alkaa jo olla nälkä, Gildon sanoi. Enkä usko, että löydämme majataloa tällaisesta surkeasta paikasta.
- Jep, sanoi Ganrist päättäväisesti ja jatkoi päättäväisesti Tuskin löydämme ruokaa paikallaan seisomallakaan? Voisin tietenkin yrittää metsästää jotain, mutta sää on kehno.
Seurue näki siinä linnoituksen lähellä kohtuullisenkokoisen kylän, joka tosin oli sateella hiljainen. Ilmeisesti se oli linnanherran hallitsema kyläyhteisö. Kylä muodostui niin maaorjien matalista majoista kuin vapaiden talonpoikien paremmista asumuksista.
- Kudast, mitä sanoisit jos kokeilisimme hankkia tuolta kylästä hiukan ruokaa? Ganrist kysyi.
- Rokareiden luota? Minun puolestani saat yrittää, Kudast vastasi.
- Minä voisin käydä, Gildon ehdotti. Minun ulkonäköni ei provosoi heitä, kuten teidän. Kun näytän tavalliselta maalaiselta enkä ritarilta.
Ganrist katsoi kysyvästi Kudastia:
- Se voisi onnistua?
Kudast nyökkäsi.
- Matkammekin taittuu nopeammin kun Gildonilla on vasta täysi, Ganrist hymyili.
Gildon hymyili myös hiukan piristyen.
- Tarvitaan vain rahaa, hän sanoi. Sitä minulla on laihanlaisesti.
- Minulla ei ole, Kudast ilmoitti.
Gildon katsoi Ganristiin päin.
- Rokarit veivät ne samalla kun veivät aseenikin, Ganrist sanoi pahoittelevasti.
Gildon huokasi.
- Eikö paroni muka antanut yhtään rahaa sinulle? hän kysyi Kudastilta epäilevästi.
- Tietenkin kapinan ollessa päällä ei välttämättä olisi väärin ottaa paronin ritareiden käyttöön jotain eläintä, Ganrist sanoi.
- Ei, Kudast vastasi Gildonille.
- Kirottua, Gildon mutisi. Tällaisen kapinan aikana ei uskalla oikein yrittää takavarikkoakaan paronin nimissä.
- Kai sinulla on edes vähän rahaa? Kudast kysyi Gildonilta.
- Eipä juuri, Gildon vastasi.
Kudast huokaisi ja sanoi:
- Jatkamme siis matkaa.
- Noh, minä kyllä käyn ostamassa jotakin pientä, Gildon murahti. Saatte sitten selvitä omine eväinenne.
Gildon lähti kylän suuntaan ripein askelin. Kudast ja Ganrist jäivät sateeseen seisomaan.
Gildon tuli kohta takaisin ja huokaisi.
- No? Ganrist kysyi.
- Ei ollut helppo saada täkäläisiä uskomaan, että olen vain matkamies, Gildon sanoi. Mutta jotakin pientä sain vaihdettua.
Kudast lähti jatkamaan matkaa. Ganrist lähti myös. Gildon suuntasi tielle, joka johti etelään päin.
- Pitäisikö meidän pysähtyä kysymään neuvoa nostakin? Gildon kysyi.
- Luultavasti jossain vaiheessa on pakko, Ganrist totesi.
- Te saatte kysyä jossain vaiheessa, Kudast sanoi.
- Miksi aina me? Gildon kysyi.
- Koska minulle ei tämän takia suostuta vastaamaan, Kudast selitti ja taputti metallijalkaansa.
Gildon huokaisi ja sanoi:
- Miksi minun pitikään lähteä tälle matkalle? Jos en olisi lähtenyt, olisin lämpimässä huoneessa vällyjen alla kaunis nainen kainalossani.
Ganrist jatkoi matkaansa määrätietoisesti. Sade jatkui, kun seurue kulki.
- Jonkun tämä piti tehdä, Ganrist totesi.
Gildon yritti pysyä parhaansa mukaan vaatteidensa alla suojassa.
- Kurjaa tämä silti on, hän valitti. Toivon totisesti, että pääsen tästä hyvästä paronin palvelukseen.
Tie muuttui edetessä kuraisemmaksi ja kehnommaksi. Ganristia vaikeakulkuinen tie ei haitannut. Gildon näyttää tuskastuneemmalta kuraiseen tiehen ja sateeseen.
Jonkin ajan päästä tie näytti haaroittuvan kahteen suuntaan.
- Minne nyt? Gildon kysyi huokaisten risteyksessä.
- Sinähän se opas olet, Kudast sanoi.
- En minä ole koskaan siellä luostarissa käynyt, Gildon jupisi.
- Etsitään joku asumus ja kovistellaan vaikka sen asukasta jos tarvis, Ganrist ehdotti. Ehkä ei ole. Tuolla muuten taitaakin olla talo! Tai jokin rakennus, Ganrist sanoi ja osoitti sormella.
Gildon siristeli silmiään sateessa.
- Taidat nähdä harhoja, hän epäili pyyhkien vettä kasvoiltaan.
- Ei ei, Ganrist vakuutti.
Kudast ratsasti Ganristin osoittamaan suuntaan.
- Käydäänkö kysymäss... Ganrist lopetti ja lähti seuraamaan Kudastia.
Gildon huokaisi ja seurasi.
Seurue näkikin kohta pienen töllin jonkin matkan päässä tiestä. Ganrist käveli ovelle Kudast odotti ratsunsa selässä. Oviaukkoon ilmestyi joku pelästyneeltä näyttävä nainen. Hän vetäytyi sisälle tulijat nähdessään.
- Päivää, Ganrist tervehti.
Talossa ei näyttänyt olevan ovea, vain matala oviaukko. Ganrist astui sisälle taloon ja katseli ympärilleen. Talossa oli hämärää. Nainen näytti vetäytyneen takaseinälle luonaan puolisen tusinaa lapsia, eri-ikäisiä, mutta kaikki aika nuoria kuitenkin.
- Ei tarvitse pelätä niin kauan kuin vain autatte meitä, Ganrist sanoi naiselle Haluamme tietää missä on Pyhän Serillin luostari.
- Älkää tehkö pahaa, nainen sanoi maalaisella korostuksella.
- Ette ansaitsisi hyvää kohtelua kun kerta kapinoitte, Ganrist sanoi ankarasti Mutta me Ehilmin seuraajat emme ole mitään sikoja. Kunhan kerrot meille mistä löydämme luostarille niin jätämme sinut ja lapset rauhaan.
Nainen näyttää pelokkaalta ja sanoi:
- Se, se, se on vähän matkan päässä.
- Mihin suuntaan? Ganrist kysyi.
Nainen osoittaa vapisevalla kädellään suunnan. Ganrist katsoi naista arvioivasti ja nyökkäsi sitten. Nainen näyttää pelokkaalta.
- Kiitos, Ganrist kiitti. Ehilm katsokoon sinua suopeasti sitten kun kapina on tyrehdytetty.
Ganrist poistui talosta. Kudast odotti, että Ganrist näyttäisi suunnan.
- Naisen mukaan luostari on lähellä, Ganrist sanoi ja osoitti kädellä.
Gildon nyökkäsi ja lähti sitten siihen suuntaan risteyksestä. Kudast ja Ganrist seurasivat Gildonia.
Jonkin aikaa seurue kulki, kunnes he kohtasivat pienen joen. Tie kääntyi kulkemaan joen vartta mutta näytti jatkuvan myös joen toisella puolella.
Ganrist katsoi jokea ja hymyili.
- Vesi virtaa, virtaa vaan, pahan vie mukanaan, hän totesi.
Gildon naurahti.
- Minnekäs menemme? hän kysyi.
- Tiestä ei varmaankaan erota mitään enää tämän sateen jälkeen mistä jotain voisi päätellä, Ganrist tuumi.
- Niin, jälkiä ei näy, Gildon myönsi katsellen kuraista maata.
- Noh, ei se kaukana ole kuitenkaan, Ganrist sanoi. Mennään katsomaan ensin tuolta joen toiselta puolelta?
Kudast jatkoi samaa tietä kahlaten joen yli. Gildon irvistää ja kysyi:
- Onko tämä nyt hyvä idea kastella jalkojaan vielä enemmän?
- Itse asiassa voi ollakin, Ganrist sanoi ja lähti kahlaamaan.
Gildon irvisti ja seurasi viimeisenä tuskitellen kastuvia jalkojaan.
Seurue pääsi sitten joen toiselle puolelle jalat märkinä, paitsi Kudastilla, jonka hevonen vain kasteli jalkansa. Siellä tie näytti jatkuvan eteenpäin.
- Jatketaanpa, Ganrist kehotti. Tuota, hän mutisi ja kaatoi kuitenkin vedet pois kengistään.
Gildon teki samoin irvistäen.
- Miksi lähdinkään reissulle? hän mutisi surkeana.
- No miksi? Ganrist kysyi. Koita vain muistaa se, hän hymyili.
- Sitä minä itsekin ihmettelen, Gildon murahti.
Seurue jatkoi sitten matkaa. He kulkivat jonkin aikaa, kun saivat näkyviinsä pienen kylän, ehkä kymmenen maaorjien asumuksesta muodostuvan.
- Uskaltaakohan noilta kysyä luostarista? Ganrist kysyi.
- Gildon. Mene kysymään, Kudast kehotti.
- Miksi minä? Gildon valitti.
Hän lähti kuitenkin menemään kylään päin.
- Onpas miekkonen lannistunut, Ganrist totesi Kudastille.
Kudast mulkaisi Ganristia.
Gildon palasi kohta puolijuoksua toisten luokse. Hän näytti hermostuneelta.

Ehilmin valo, osa 53.
RuneQuest
Irkkipelit
Ohjeet
Säännöt
Ehilmin valo
Hullu Prax
Karhunkaato
Riskimaa
Tulen maa
Yövalon varjossa
Palaute
Vieraskirja