Kokosin seuraavan Ralioksen historian freeform-kirjasta Rise of Ralios varten yhdessä muutamien arkatilaiskirkkojen hahmotelmien ja hahmoluonnosten kanssa. Olen yrittänyt sisällyttää siihen joitakin viimeaikaisempia oivalluksia ja paljastuksia, muutoin tämä teksti saattaa olla tuttu Rise of Ralios -kirjasesta.
Päälähteeni ovat Genertela-pakkaus, Mythos ja History Cults of Terrorista, Uz Lore Troll Pakista, Dorastor - Land of Doom, the Broken Council Guidebook, the University of Sog City Council Guide, ja palasia Jonstown Compendiumista sekä Troll Godsista että RuneQuest Companionista.
Ralioksen aikaisemman historian yksityiskohdat ovat tällä hetkellä (Helmikuu 1998) jälleen keskustelun alla, joten jotkut asiat saattavat muuttua.

Ralioksen historia

Ralioksen maa sijaitsee Länsi- ja Keski-Genertelan alueiden keskellä. Kuitenkin lähellä olevat kulkukelvottomat vuoristoalueet ympäröivät maan luoteesta (Fronela), koillisesta (Peloria) ja suurimmasta osasta kaakosta (Maniria). Lounaassa Tanier-joen laakson varrella se on avoinna Seshnelaan päin, jonka kanssa sillä on paljon yhteistä historiaa ja kulttuuria.

Jumalaika
Ennen pimeyttä koko Raliosta peitti Suuri Läntinen metsä, joka jatkui pitkälle Seshnelaan ja Nidan-vuorien ympäriltä Maailmavuoren huipulle Peloriaan. Aldryamit hallitsivat linnakkeitaan Suurien puiden ympärillä, Flamalin lapset, ja Flamalin sanotaan juurtuneen Hrelar Amalissa, koko Ralioksen pyhimmässä paikassa.
Sinne Hrelar Amaliin maan suuret henget uskaltautuivat konsultoimaan suurempia henkiä, jotka kokoontuivat siellä, Elämän alkulähteen, Flamalin, Alkupuun, ympärille. Kerran uusi henki nimeltä Korppi ilmestyi sinne ja kertoi sinne kokoontuneille suurille hengille salaisuuden. Tämän salaisuuden avulla suuret henget loivat ensimmäisen lapsensa, samanlaiseksi kuin he itse, ja näin muinaiset eläimet syntyivät ja asuttivat pian Alkumetsän: Galaninin hevoset, Basmolin leijonat, Bemorin nautakarja, Kivitin elefantit ja monet muut. Myöhemmin Korppi toi toisen salaisuuden ja muinaiset eläimet ja heidän suuret henkensä loivat ihmiset eläinten veljiksi hengeltään ja tavoiltaan. Niinpä Galaninin poika oli intohimoinen ja voimallinen Eneral, joka kilvoitteli Basmolin majesteettisten lasten tai Bemorin vahvojen ja jykevien lasten kanssa.
Tämä oli verrattain rauhallinen aikakausi ja niinpä aldryamit suvaitsivat eläinihmisiä, jotka jakoivat metsät heidän kanssaan, kuten he yhä tekevät kaukaisessa Fronelassa. Suurimmat maan osia hallitsevat kansat olivat Tanier-joen alajuoksun ja eteläisten kukkuloiden basmolien leijonakansa, Felster-järven alueen galaninien hevoskansa ja Doskior-joen alueen bemorit.
Kun myrskyaika toi suuren jäätikön Brithoksesta etelään, alkuperäisasukkaiden oli pakko hylätä suurin osa Logiikan kuningaskunnan muinaisista maistaan ja pakolaiset asettuivat asumaan Seshnelan rannikolle ja heidät kuljetettiin sinne waertagien kaupunkilaivoilla. Vaikka heidän johtajansa Malkion oli levittänyt "ateistista" uskontunnustustaan Logiikan kansan keskuudessa, he olivat ystävällisiä tuon maan lapsia ja heidän jumalatartaan kohtaan. Heidän maanviljelijänsä paljastivat tekniikkansa metsämaan alkuperäisasukkaille ja Malkonwalin ja Neleoswalin ympärillä Logiikan siirtokunta kukoisti Malkion Perustajan ohjauksessa, jumalsodan tuhoista huolimatta.
Mutta sitten kävi huonosti: Zorak Zoran tappoi Flamalin ja suurin osa elävistä meni nukkumaan syvälle maan sisään. Aurinko himmeni ja sitten katosi. Kuolema kulki kauaksi, eikä mikään ollut turvassa.
Malkionin oli pakko lähteä matkalle pelastaakseen kansansa pimeyden kauhuilta. Vaikka hän onnistui saavuttamaan Ruumiin Lohdun ja siten vähensi piiritetyn kansansa pelkoja, krjalkien ja nälkäisten petoihmisten rosvoilevat laumat puhdistivat seshnelalaisten siirtokuntia ja alinomaiset hankaukset uuvuttivat Horalin täydelliset soturit. Kaupungit täytyi hylätä sen jälkeen, kun sato oli pilaantunut tai ryöstetty, ja ne jäivät raunioiksi sen jälkeen, kun nälkäiset laumat olivat tuhonneet kaiken etsiessään ruoanmurua.
Sisämaan Suuri metsä oli tuhottu myös. Useimmat puut olivat menneet Pitkän talven unelle ja harvat valveille jääneet olivat kovia ja luotaantyöntäviä. Ihmiset ja eläimet lähentyivät toisiaan luottaessaan toisiinsa eloonjäämisen vuoksi. Toinen laji metsästi toista ruoaksi ja vasta silloin, kun Metsästäjä kesytti Kuoleman käyttökelpoiseksi työkaluksi, murhaamiselta vaikuttanut teurastus loppui. Tänä vastoinkäymisten aikana basmolit muuttivat rannikoille ja Eneralin pojat kuolivat puolustaessaan kansojaan ja hevosiaan. Silti heidän jälkeläisensä uurastivat harmaan ajan ja pitivät yllä Eneralin valaa.

Ensimmäinen aika
Tanier-joen laakso oli ollut ihmisten historian risteys aamunkoitosta lähtien. Aamunkoiton aikaan basmolien heimo oli saapunut ranta-alueelle Tanier-joen suun ympärille, josta he työnsivät pois kuningas Froalarin, Malkionin pojan Talarin suoran jälkeläisen, ryysyiset joukot pakottaen heidät viimeiseen puolustuslinjaan Seshnelan länsirannikolle. Prinssi Hrestol, Froalarin poika, etsi parannusta äidilleen Xemelalle, joka oli uhrannut itsensä suojellakseen kansaansa. Tehdessään niin Hrestol rikkoi jokaista lakia, jonka Malkion oli asettanut aikaisemmin, iloisempina aikoina, mutta lopulta hän pelasti äitinsä sielun armahduksesta Lohtuun ja lähimpien ystäviensä kanssa hän esitteli uuden ritarien kastin Malkionin lain puolustajiksi. Basmolit pakotettiin takaisin, mutta tehdessään niin Hrestol oli tappanut Seshna Likitan, maan käärmejumalan, tyttären, ja Froalarin oli sitten naitava Seshna Likita taatakseen kansansa hyvinvoinnin ja poikansa selviämisen hengissä. Siten hänet karkotettiin ja Käärmekuninkaat ottivat hallintaansa Seshnelan ja tuhosivat Basmoli-imperiumin Tanier-joen suulla ja valloittivat paljon maata Nidan-joen haaralle asti. Kuitenkin heidän sukunsa kuoli pois vuosisataa myöhemmin ja uskonnollisten riitojen vuoksi seshnelalaiset menettivät suurimman osan maastaan uudelle voimatekijälle.
Felster-järven ympärillä olivat hallinneet Eneralin poikien monet heimot. Heidän pohjoisin kansakuntansa vustrialaisten oli ollut pakko luopua hevosveljistään selvitäkseen hengissä pimeyden aikana ja sen sijaan he olivat kääntyneet myrskyisen Humathin, Kuoleman kantajan, puoleen varmistaakseen eloonjäämisensä. He jakoivat Pohjois-Ralioksen vihamieliset ylämaat vähäisempien hsunchenihmisten kanssa, joilta puuttui voimaa tai väkeä hyödyntääkseen hevosilla ratsastavien galaninien valloittamia hedelmällisiä alamaita.
Nämä olivat kerääntyneet Hrelar Amalin ympärille ja paikan muinaisen taikuuden innostamina olivat muodostaneet valtioliiton suurimman johtajansa kuningas Danin alaisuuteen. Tämä sankari oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja vallannut Tanierin laakson ja edennyt jopa Gilbochiin ja Jorestlin metsiin, kun Käärmekuninkaiden suku oli alkanut sortua.
132:ntena vuotena aamunkoiton jälkeen Danganin liittoa lähestyivät idästä saapuneet maagikot, niinkutsutun Ystävien maailmaneuvoston lähettiläät, jotka toivat viestin luonnottomasta yhteydestä hirviöiden kanssa, ja Hrelar Amalin pappien oli torjuttava se, vaikka heidän Tarinmetsän aldryaminaapurinsa olivatkin taanneet muukalaiset. Vasta kovan välitystyön jälkeen Tarinmetsän aldryamit onnistuivat sovittelemaan tämän kontaktiin rauhallisen ratkaisun.
Itäiset maagikot olivat olleet yhteyksissä itäisiin ihmisiin aikaisemmin ja jotkut heidän ajatuksistaan levisivät Ralioksen vähemmän sivistyneeseen pohjoisosaan. Erityisesti vustrialaiset olivat innokkaita löytämään korvausta menetetylle sukulaisuudelleen Galaninin ensimmäisiin lapsiin ja he hyväksyivät Orlanthin, Umathin myrskyveljen ja idän jumalien kuninkaan, opetukset. Kun neuvosto asettui asumaan Dorastoriin, aivan Lohkaremetsävuorten pohjoispuolelle koilliseen, he löysivät pian Elefanttisolan ja yrittivät päästä Raliokseen pohjoisesta. Tämä toi heidät kuitenkin kivittien elefanttikansan pyhälle alueelle ja nämä vastustivat tunkeilua valtavalla voimallaan ja puolustivat kukistivat neuvoston tutkimusjoukon helposti. Kivitit jatkoivat tätä, kunnes neuvosto kutsui avuksi peikkojen ja dracoliskojen ei-ihmisrodut, joita vastaan eivät edes mahtavat kivitit pystyneet pärjäämään. Aurinkovuonna 204, neljä vuotta sen jälkeen, kun heidän pääkaupunkinsa oli siirretty Dorastoriin, he puhdistivat Elefanttisolan ja suojasivat sen suurella linnalla, jonka heidän kääpiönsä rakensivat. Sola tultiin tuntemaan linnan rakentajan Kartolinin mukaan.
Vaikka ylämaaheimot aluksi tervehtivät ilolla uusittua yhteyttä Etelä-Pelorian orlanthikaveriensa kanssa, he alkoivat pian muuttaa mieltään, kun neuvosto lähetti uudisasukkaita solan kautta asuttamaan heidän jokilaaksojaan ja vaativat suurta osaa heidän niukoista voimavaroistaan. Tämä johti ensimmäiseen kaunaan ja sitten täyteen sotaan. Ylämaalaiset tajusivat, että heillä oli yhteinen motiivi ympärillään asuvien hsunchenihmisten kanssa, ja heidän liittonsa tunkeilijoita vastaan osoittautui lujaksi koko konfliktin ajan. Merkittävin heidän hsunchenliittolaisensa oli Karian pohjoisosan Seeprametsän seeprakansa, jonka seepraperillinen jopa eräässä vaiheessa johti heidän yhteen liittyneitä joukkojaan.
Neuvoston dracoliskoliittolaiset, jotka olivat olleet kuuluisia vuoden 204 taistelussa, jäivät Raliokseen suojelemaan uudisasukkaita ylämaan heimojen ryöstöretkiltä. Vuonna 210 he asettuivat asumaan suureen pesään Orminmaahan, alueelle, jossa asui vanhoilta ajoilta peräisin olevia vähäisempiä draconisia olentoja.
Kuitenkin tämä vustrialaisten eneralien ja neuvoston välinen konflikti sai muut eneraliheimot harkitsemaan uudelleen suhdettaan neuvostoon. Heidän muinainen kilpailuhenki "luopiovustrialaisten" kanssa sai galaninit hyväksymään neuvoston ystävyystarjouksen. Myös kun neuvosto etsi palkkasotilaita taistelemaan Pelorian demonisia hevosia kesyttäviä sotaherroja vastaan, monet galaninit kokoontuivat taistelemaan pahaa vastaan neuvoston lippujen alla. Heidän mukanaolonsa Argentium Thri'ilen taistelussa Pelorian Darjiinin maassa oli olennaista Dara Hapan vapauttamisessa ja toi rauhan neuvoston pohjoisrajalle ja galaninien palkkasotilaat saivat arvokkaita palkkioita.
Kuitenkin vuonna 255 Ralioksessa nousi esiin uusi voimatekijä, kun johtaja nimeltä Dari alkoi yhdistää kaikkia galanineja. Samalla kun hän jatkoi ylämaan asukkaiden vainoamista, hän pyrki myös laajentamaan vaikutusaluettaan ja vuonna 265 johti armeijan Halikivin peikkomaita, hevoskansan muinaisia vihollisia, vastaan.
Halikivin peikot kääntyivät neuvoston puoleen saadakseen apua ja Ainoa Vanha lähetti ikivanhan Charmillan sovittelemaan. Neuvoston mahti takanaan hän onnistui vakuuttamaan Darin lähtemään yksin Itäiseen erämaahan. Dari lupasi olla sotimatta koskaan heitä vastaan ja käänsi huomionsa sen sijaan länteen, Tanisorin ja Seshnelan ateistimaihin. Hän valloitti Tanisorin vuonna 294 ja olisi valloittanut myös Seshnelan, jos Seshnelan prinssi ei olisi salamurhannut häntä vuonna 307. Hänen kuollessaan liitto murentui, mutta Tanisor pysyi eneralihallitsijoiden käsissä.
Galaninien tavat muuttuivat kovasti Darin hallintokauden aikana. Hän hyväksyi useita neuvoston parempia maagisia tapoja ja hyväksyi jopa joitakin niistä Hrelar Amaliin, jossa he pystyttivät temppeleitä suosikkijumalilleen, joita myöhemmän kronikoitsijat kutsuivat Orlanthiksi ja Magastaksi. Kuitenkin sodan aaltojen aikana eräs seshnelalaisten ryöstöretkiporukka onnistui pääsemään pyhään kaupunkiin ja tuhoamaan siellä muinaiset temppelit.
Sodat raivosivat ylämaiden ralioslaisia vastaan koko ajanjakson ja vaikka neuvosto oli tuonut mukaan ei-ihmisliittolaisia, heidän joukkonsa panivat sodalle pisteen vasta vuonna 320 Seeprametsän taistelussa, jossa he piirittivät ylämaalaisten johtajat ja pakottivat heidät hyväksymään neuvoston ehdot.
Darin vaikutus alamaiden ralioslaisiin oli luonut yhtenäisyydenkaipuun ja vuoteen 355 mennessä Toinen Darin liitto oli muodostettu ja se liittyi neuvostoon Maklaman Rautamiekan johdolla.
Orminmaan hsunchenien mailla nousi uusi voimatekijä, kun kuningas Gita Lättäkuono yhdisti alueen matelijahsunchenet ja johti heidän liittymään neuvostoon.
Kun Dorastorin jumalaprojekti alkoi valmistua, neuvostoa repi erimielisyys projektin yksityiskohdista. Lopuksi Yön kuningaskunta protestoi darahappalaisten vaikutusta projektissa vastaan ja vetäytyi neuvostosta Lohikäärmesolan ja Kethaelan peikko-, ihmis- ja dracoliskoliittolaisineen.
Sitten vuonna 375 Täydellinen Jumala syntyi. Aurinko pysähtyi taivaalla ja hetkeksi aika pysähtyi. Vastasyntynyt jumallapsi omaksui nopeasti mahtinsa ja kun eri mieltä olevat peikot kutsuivat Mustan Syöjän vastustamaan hänen kirkasta voimaansa, hän lähetti voimakkaita kirouksia peikkojen ja dracoliskojen rotuja vastaan. Maagisessa taistelussa tosilohikäärme pelasti dracoliskot, mutta Kyger Litor haavoittui ja peikkorotu on kärsinyt siitä lähtien kirouksesta.
Neuvosto kosti Lohikäärmesolan hylkäyksen darahappalaisilla joukoilla, jotka vangitsivat Dracokuninkaan, piirittivät peikkolinnakkeet ja kukistivat heortilaiset. Sen seurauksena ralioslaisten neuvoston jäsenten merkitys kasvoi ja he paistattelivat Loistavan Jumalan suosiossa.
[Oikeastaan keskimaiden uudisasukkaiden ja korionilaisten alamaalaisten erimielisyydet saattoivat myös kasvaa, sillä Humakth on Maklaman Rautaterän kultti. Lisää pätevyys riidellä Lokamayadonin kanssa...]
Nysalorin pian paljastamat salaisuudet lähettivät uuden lähetyssaarnaajien aallon halki maailman. Tanisorissa malkionilaistunut väestö voitettiin takaisin neuvoston oppeihin Loistavan hyväksymisviestin avulla ja heistä tuli Nysalorin uskon kiihkeitä levittäjiä Seshnelaan. Kuitenkin koska olivat kaukana hyvänsuovasta hohteesta, he menivät liian pitkälle ja alkoivat käännyttää ihmisiä, jotka he olivat parantaneet oudosta sairaudesta, joka oli levinnyt läntisiin maihin. Eräässä vaiheessa Brithoksesta saapunut joukko laski maihin Arolanitiin pakottaakseen lähetyssaarnaajat takaisin. Vaikka kuolemattomat soturit palasivat kotisaarelleen sen jälkeen, kun he olivat onnistuneet puhdistamaan Arolanitin mutta kärsineet tappion Seshnelassa tanisorilaisen taikuuden vuoksi, eräs fanaattinen soturi jäi sinne lähimpien kumppaniensa kanssa ja liittyi kuningas Gerlant Liekkimiekkaan, Seshnelan kuninkaaseen.
Brithoksen haltiat olivat kasvattaneet Arkatin ennen kuin hänet palautettiin brithineille, joiden luona hän palveli isoisänsä kastissa, ja hänestä tuli yksi pelätyistä horalisotureista, jotka viettivät kuolematonta elämäänsä harjoitellen sotataitoja. Taistelussa vampyyrin johtamaa tanisorilaista armeijaa vastaan hän sai selville, että hänen elinikäinen vihollisensa oli vihollisjumala, joka salli tämän inhottavuuden olla olemassa. Arkat nimesi vihollisensa Gbajiksi, Petturiksi. Arkat opiskeli ritarien ja velhojen taitoja ja hänestä tuli Seshnelan suurritari, tavoite, jonka hän saavutti hämmästyttävän lyhyessä ajassa, yhdessä vuodessa. Tällä uudella tietämyksellään aseistettuna hän johti Seshnelan ritareita ja Arolanitin velhoja ristiretkelle Tanisorin vampyyrikuninkaita vastaan. Alle 25 vuodessa Nysalorin syntymän jälkeen hänen läntisin etuvartioasemansa kukistui Tanisorin sieluttomat opit takaisin Malkionin oppiin palauttaneiden Arkatin ristiretkeläisten edessä.
Päästyään alkuun Arkat jatkoi nopeasti ristiretkeään neuvoston maille Raliokseen. Täällä hän kohtasi silti neuvoston kunnollista vastarintaa - darahappalainen kenraali Derigonus Pistooli kutsui kaikki joukot komentoonsa ja niin telmorien susijuoksijat ja dracoliskopalkkasotilaat seisoivat paikallisten käännytettyjen hsunchenien ja joidenkin galaninien rinnalla puolustaen kaupunkejaan. Ristiretkestä kehittyi pitkä yhteenottoja ja täydennyksiä sisältänyt sota ja seshnelalaisten ritarien aikaisempi innostus laimeni huomattavasti jokaisena vuonna, jonka Arkat kulutti sotimiseen Ralioksessa. Sen sijaan hän täytti rivinsä ylämaan heimosta tulevilla vapaaehtoisilla ja myöhemmin käännytti myös joella asuvia ihmisiä pakottaessaan Dorastorin joukkoja hitaasti perääntymään.
Lopulta Arkat onnistui tappamaan Derigonus Pistoolin ja vapauttamaan kaikki maat Lohkaremetsävuorten tältä puolelta, paitsi susilinnoitusta Telmoriassa ja Kartolinin linnaa. Useita kertoja Arkat iski tätä Nysalorin imperiumin ytimeen johtavaa porttia vastaan, mutta joka kerralla hänet torjuttiin ja viimeisellä kerralla hänen sielunsa napattiin ja vangittiin darahappalaiseen helvettiin. Sieltä hänet löysi ja pelasti Harmast Paljasjalka, miehitetystä Lohikäärmesolasta saapunut sankari, joka oli uskaltautunut länteen kuuden kumppaninsa kanssa löytääkseen vapauttajan kansalleen. Arkat yhdisti Ralioksen maat ja asetti entisiä sotaan väsyneitä kumppanejaan sen suojelijoiksi, kun taas hän itse kävi läpi noviisirituaalin päästäkseen Humakthin, Vustrian kukkulabarbaarien ensimmäisen sodanjumalan, barbaarikulttiin.
Arkat kokosi uuden joukkonsa ja tunkeutui Slontokseen saadakseen reitin Nysalorin linnakkeeseen, mutta jälleen Nysalorin armeijat pysäyttivät hänen etenemisensä. Jättäen armeijansa pääjoukon käymään pysähtynyttä sotaa Arkat takavarikoi laivaston ja laivasi pienen joukon valitsemiaan kumppaneita Kethaelaan. Sieltä hän löysi nopeasti liittolaisia heortilaisista kapinallisista ja peikoista, jotka mursivat linnakkeidensa ympärillä olevaa piiritystä.
Näiden uusien liittolaisten kanssa Arkat pyyhkäisi syrjään Gbajin kätyrien puolustukset ja vapautettuaan Kerofinelan hän kokosi uuden armeijan hyökätäkseen Gbajin keskimaille. Kuitenkin epätoivoissaan vihollisimperiumi kokosi maailmassa yhä jumalsodasta lähitien ollutta muinaista kaaosta. Samalla kun Arkat oli koonnut hiukan kokemusta näiden hirviöiden käsittelyssä - muiden muassa hän tappoi vihollisensa tuoman Purppuranpunaisen Lepakkodemonin -, häneen teki vaikutuksen peikkoliittolaistensa kyky pysyä paikallaan ja taistella siinä missä jopa hänen parhaatkin ihmisliittolaisensa murtuivat ja pakenivat. Kohdattuaan toistuvia vastoinkäymisiä Peloriassa Arkat kävi läpi muodonmuutosrituaalin ja kumppaniensa kanssa hän ilmestyi uudelleen peikkona. Tässä uudessa muodossa hän johti armeijan Dorastoriin - maahan, joka nyt on hillitsemättömän kaaoksen vallassa -, kun taas hänen ihmisliittolaisensa hyökkäsivät Gbajin viimeisen jäljellä olevan ihmisliittolaisen Dara Hapan imperiumin kimppuun.
Jo ennen hänen muodonmuutostaan hänen heortilaiset liittolaisensa olivat alkaneet epäillä Arkatia ja niin he ryhtyivät etsimään toista vapauttajaa. Jälleen kerran he suuntasivat länteen ja palasivat mukanaan Talor, Naurava soturi. Talor kutsui orlanthit apuun Ralioksesta murskatakseen Gbajin telmoriliittolaiset, ensiksi Ralioksessa, sitten Korkean laaman solan halki Fronelassa. Ajaen Gbajin kätyreitä edellään Talor ja hänen kumppaninsa saapuivat Dorastorin yhdessä Arkatin kanssa ja he todistivat Arkatin lopullista taistelua Ihmeidenkaupungissa. Kun Arkat palasi tuosta kaksintaistelusta, hän toi mukanaan Gbajin pirstotut jäänteet hävittääkseen ne liittolaistensa kanssa. Talor vei ralioslaiset ja heortilaiset orlanthiseuraajansa takaisin Akemin kotimaahansa, jonne he asettuivat asumaan Oranorin maahan Erontreen metsästä suoraan pohjoiseen. Arkat kokosi suosikkikumppaninsa ympärilleen, kirosi Dorastorin maan ja kaiken sen edustaman ja palasi takaisin Raliokseen jättäen idän vapautetut maat peikkoliittolaistensa Ainoan Vanhan ja Dagori Inkarthin ja Vanhojen erämaiden kuningatarten etevään ohjaukseen. Ralioksessa hän yhdisti kansat Rauhan imperiumiksi, jota hän hallitsi Ralioksen kukkuloilla sijaitsevalta yksinkertaiselta tilalta käsin.

Toinen aika
Yksi Arkatin ensimmäisistä teoista oli lahjoittaa hänen peikkoliittolaisilleen Guhanin maa, kukkulainen alue, jonka Arolanitin velhot tuhonneet sodassa Tanisorin Vampyyrikuningaskuntaa vastaan. Yöpeikot ja peikkolaiset Halikivistä ja kauempaa idästä muuttuvat ryhmässä asumaan epätasaisten Uzgorin huippujen joukkoon. Hänen ohjauksessaan kaikkien Arkatin sotiensa aikana kohtaamien ja kokeilemien uskontojen taikoja opetettiin luotettavimmille.
Tämä perinne jatkui jopa sen jälkeen, kun Arkatista tuli jumala noin 500 A.A. ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Synkkää imperiumia. Kuitenkin seshnelalaisten siirtokuntien keskuudessa kateellinen ryhmä maagikkoja alkoi kaapata kaikkia heidän osaamiaan taikoja etsiessään tiedettävää totuutta Näkymättömästä Jumalasta. Nämä jumaltietäjät varastivat sankarimatkaamisen salaisuuksia Arkatin perillisiltä ja alkoivat tehdä matkoja laajentaakseen omaa valtaansa.
Ainaisessa Seshnelan ja Safelsterin välisessä konfliktissa seshnelalaiset pärjäsivät paremmin toisen ajan ensimmäisellä vuosisadalla. Styygialainen imperiumi oli tyytyväinen tai kiireinen pitäessään eneralilaiset ja entiset neuvoston maat puhaltamassa yhteen hiileen ja ruokkiessaan sekä Guhanin että Halikivin peikkoja, kun taas Nralar Vanha hallitsi Seshnelassa kiistämättömästi. Tanisorin alue muodosti puskurivaltioita, joista suurin oli Nomian kuningaskunta. Kun seshnelalaiskuningas kuoli, eikä selvää vallanperijää voitu asettaa, Seshnelan voimatyhjiö sai muinaiset herttua- ja ruhtinaskunnat hakemaan tukea ulkopuolelta. Tanisor palasi Synkän imperiumin vaikutusvaltaan, kun taas jumaltietäjät auttoivat muodostamaan Keskimeren kauppaimperiumin sekä Seshnelan että Slontoksen rannikkoalueille.
Jrustelalaiset kauppaedustajat hallitsivat suurta osaa alueesta, joka rajoittui Styygialaiseen imperiumiin, ja he valmistelivat Paluu oikeuteen -ristiretkeläisiä, jotka iskivät Genertelaan kahdeksannella vuosisadalla tulella, miekoilla ja kammottavalla uudella uskonnolla, joka oli heidän versionsa malkionismista. Sen jälkeen kun he olivat kukistaneet kaikki rannikkoalueet, he marssivat lopulta Synkkään imperiumiin.
Taistelu oli epätasainen, sillä heidän maagikkonsa olivat ryöstäneet styygialaisten maagisia salaisuuksia vuosikausia, mikä tarjosi heille vastakeinoja imperiumin mitä tahansa todistettua maagista tai maallista taktiikkaa vastaan. Vielä pahempaa oli, että heidän halveksuntansa sankariulottuvuuksien oikeaa kulkutapaa kohtaan antoi heille uusia voimia, jotka saattoivat vahingoittaa kokonaisia styygialaisia tukevia pantheoneja. Keisarit taistelivat yhä urheasti, kuten Arkatin jälkeläisiltä odotettiinkin, ja he kuolivat sankarillisesti imperiuminsa rinnalla.
Seurasi ristiretken tavallinen seuraus: häviäjien uskontoa vainottiin ja se kiellettiin, kannattajat käännytettiin väkisin voittajien uskoon. Ristiretken voittajat asettivat itsensä muinaisten kaupunkien pikkuylimyksiksi ja alkoivat riidellä keskenään haaskaten maan vaurauden. Kunnianhimoiset jumaltietäjämunkit tekivät kokeita niillä alkuperäisasukkailla, jotka jäivät kääntymättä, ja muokkasivat tosiasioita todistaakseen teorioitaan.
Näin jopa Ralioksen eristäytyneissä paikoissa asuvat ihmiset saivat kokea jrustelalaisten kovat otteet. Vasta kun koko maailma kapinoi heidän väärinkäytöksiään vastaan, jrustelalaiset alkoivat menettää otettaan Ralioksesta, mutta vain hiljalleen. Vuoden 925 jääkesän kaltaiset onnettomuudet heikensivät heitä suuresti, mutta heidän kätyrinsä pysyivät vallassa jonkin aikaa, kunnes Seshnelan uppoaminen ryöpsäytti koko Tanierin laakson Felster-järveen saakka vuonna 1049. Kolme kilpailijaa, Goraint, Mabodinarne ja Valastar, lopettivat kilpailunsa ryöstääkseen sen, mitä Seshnelan tulva jätti jäljelle, ja valloittivat sen vähäksi aikaa, mutta kun heidän kilvoittelunsa puhkesi jälleen, heidän yhtenäisyytensä oli mennyttä ja koko alue joutui riitoihin sodassa. He asettivat silti uudelleen kulloisiaankin versioita styygialaisuudesta tämän kauan kadoksissa ollen uskonnon monien muiden lajien ohella - jumaltietäjien jättämiä sirpaleita.

Kolmas aika
Voimatekijä, joka asettui näiden sotien sekasorron ulkopuolelle noin 1120, oli Jorstinmaan kuningaskunta, joka oli nimetty perustajansa mukaan. Liittoutumalla Guhanin peikkojen kanssa Jorstinmaan kuninkaat onnistuivat tekemään Tanisorista valtakuntansa maakunnan, vaikkakin vastaanhangoittelevan. Styygialaiset uskonnot olivat vahvoja kaikkialla entisillä jumaltietäjien mailla.
Kun Jorstinmaan kuninkaan eivät onnistuneet suojelemaan tanisorilaisia Guhanista tulevilta jatkuvilta ryöstöretkiltä, he vieraantuivat ihmisalamaisistaan. Kun he lopulta ryhtyivät rajoittamaan peikkoja, he vieraantuivat myös näistä, mikä johti omalaatuiseen ja lyhytikäiseen liittoon Pasoksen ritarien, Arolanitin velhojen ja Guhanin peikkojen välillä, jotka vapauttivat Tanisorin käydäkseen omia sisällissotiaan ilman Jorstinmaan häiriötä vuosien 1180 ja 1190 välisten vapautussotien jälkeen. Vapautetut maat omaksuivat taas jrustelalaisten jättämän "puhdistetun" malkioniuskonnon ja ritariaika hallitsi Seshnelassa.
Vuoteen 1200 mennessä myös Jorstinmaasta oli tullut Itä-Ralioksen johtava voimatekijä ja se toimi ympäröivien ihmiskansakuntien suojelijana. Tämä rooli vei kuningaskunnan yhteenottoon Halikivin peikkojen kanssa, jotka vaativat Ralioksen itäisiä maita metsästysmaikseen. Yli vuosisadan ajan taistelu Jorstinmaan ja Halikivin väliset taistelut jäivät ratkaisutta, mutta kun jorstilainen johtaja nimeltä Retter Hiipijä alkoi värvätä peikkolaisia Halikivistä, peikot heikkenivät ja heidän oli vetäydyttävä. Vapautetuista maista tuli osa Jorstinmaata Delelan herttuakuntana ja ne annettiin Retterille hänen vuoden 1366 voittonsa johdosta, jonka aikana hän tuhosi Halikivin peikkoaateliston. Kuitenkin vain viisi vuotta myöhemmin hänen kuninkaansa salamurhasi hänet, kun hän puhui ja juonitteli ratkaisevaa kamppailua Tanisorin uudelleenvaltaamiseksi vastaan. Vaikka kuningas sai sotansa, hän ei saanut tukea kaikilta itäisiltä ylimyksiltään, jotka pitivät parempana keskittää voimansa omiin kaupunkeihinsa. Sen seurauksena suunnitellusta ratkaisevasta iskusta tuli pitkä ja hiertävä sotakampanja, jossa sekä Tanisorin kuningasta että hänen jorstinmaalainen vastinettansa vaivasivat puolelta toiselle loikkivat alamaisylimykset, peikkojen ryöstöretket Guhanista käsin ja vihollisen sotaretket.
Ralioksen kukkulaisten ylämaiden ihmiset huomasivat olevansa ei-ihmisten, kaikenlaisten mutta kiltteydeltään vaihtelevien vanhojen rotujen, alueella ja suojeluksessa. He selvisivät mukautumalla muuttuneisiin olosuhteisiin sen sijaan, että olisivat olleet riippuvaisia heikommaksi käyvästä Jorstinmaan kuningaskunnasta.
Vuoteen 1400 mennessä Tanisorin ja Jorstinmaan kuningaskunnat olivat molemmat pirstoutuneet joukoksi pieniä valtioita ja entinen yhtenäisyys oli mennyttä. Tanisor elpyi ensimmäisenä, kun Bailifes Vasara, Rindmaan herttua, otti avosylin vastaan vasta syntyneen rokarilahkon ja sai sen liittymään ristiretkeen, jolla valloitettiin koko Tanisor ja laajoja alueita Ralioksen alamaista. Kuitenkin ristiretkihenki kuoli Bailifeksen mukana ja valloitetut alueen palautuivat pian vanhaan itsehallintoonsa. Seshnelan kuningaskunta piti hyökkäilevää Raliosta hallussaan koko aikakauden vaihtelevalla menestyksellä. Siinä missä Ulianus III onnistui yhdistämään kaikki Bailifeksen maat, hänen pojanpoikansa Turnajaisten Vikard menetti kaikki ralioslaiset omistuksensa.
Viimeaikaisen Ralioksen historian aikana on nähty mahtavien hallitsijasukujen ja valtakuntien kukistuminen, kuten Jorglabanin kreivien (Tinaroksen perinnöllisten hallitsijoiden) ja Partanian kaupunkivaltion, joka oli riidellyt yliherruudesta Felster-järvellä.


Teksti copyright © Jörg Baumgartner.
Käännös copyright © Matti Järvinen.
In English


Pääsivu
RuneQuest
Seikkailut
Pelihahmot
Tarinat
Kartat
Lomakkeet
Käännökset
Irkkipelit
Muuta
Palaute
Vieraskirja