Keskiajan raakuutta ja realismia

Todella tyrmäävää, aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Nämä olivat ensireaktioni, kun suljin Ken Follettin Taivaan pilarit -kirjan. Sivuja oli lähemmäs tuhat, mutta siitä huolimatta keskityin tiiviisti kirjan lukemiseen, enkä olisi millään malttanut keskeyttää edes yöunien ajaksi. Kirja piti minut pakonomaisella otteellaan valveilla aamuyöhön asti, koko ajan nenä kiinni kirjassa.

Taivaan pilarien kantavana ajatuksena oli katedraalien rakentaminen. Ei kovin kiinnostavaa, vai? Kirja ei kuitenkaan ole mikään historiallinen lähdeteos, vaan se kuvaa voimakkaalla tavalla keskiaikaisten ihmisten kohtaloita ja tekoja. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi se on minusta niin mahtava: olen intohimoinen historiallisten romaanien lukija, ja mitä pidempiä ne ovat, sitä parempi.

Taivaan pilarit alkaa vuodesta 1123 ja päättyy vuoteen 1174, keskiajalla se on suorastaan ihmisikä. Kirjassa on useita päähenkilöitä normaalin yhden sijaan. Tom Rakentaja, taitava rakennusmestari, on heistä ehkä keskeisin, ja hän ja hänen perheensä ovat teoksen polttopisteessä. Kirjan alussa Tom saa potkut rakennustyömaalta, kun taloa rakennuttavan ritarin naimakaupat menevätkin pieleen. Urhea Tom uhmaa ritarin vihaa henkensä uhalla ja onnistuu saamaan rästissä olleen palkkansa. Kuolema tosin on hiuskarvan varassa, ja näinhän keskiaikana oikeasti olikin. Väkivalta ei ole harvinaista, se on suorastaan keino saada tahto lävitse.

Koko perhe, Tom, hänen vaimonsa Agnes ja lapset Alfred ja Martha, lähtee etsimään uutta rakennustyömaata, mutta työtä ei tahdo löytyä. Matkalla lainsuojattomat varastavat heidän ainoan aarteensa, porsaan. Agnes kuolee synnytykseen perheen nähdessä nälkää ja kulkiessa työpaikkaa etsimässä. Heti tämän surullisen tapahtuman jälkeen Tom rakastuu Elleniin, salaperäiseen ja kauniiseen lainsuojattomaan, joka lähtee Tomin mukaan punatukkaisen poikansa Jackin kanssa. Monien mutkien kautta he saavat työtä Kingsbridgen palaneen kirkon uudelleenrakentamisessa.

Päähenkilö on myös munkki Philip, joka johtaa pientä Kingsbridgen sivuluostaria. Hänestä tulee kuitenkin melko yllättäen itse emäluostarin priori. Kingsbridgen suuri luostari palaa pahasti, ja Philip uutena priorina alkaa rakennuttaa sitä uudelleen. Tom on sopivasti paikalla, joten työ lankeaa hänelle, mikä on melkoinen onnenpotku rutiköyhälle rakentajalle. Tulipalo tosin ei ole pelkkää hyvää onnea, vaan sen sytyttää mitään pahaa tarkoittamatta Ellenin poika, Jack, mutta sitä ei kukaan saa tietää.

Philip on loistava ilmentymä keskiaikaisesta uskonnollisuudesta ja luostarilaitoksesta. Hän uskoo vilpittömästi Jumalaan, pyrkii tekemään hyviä tekoja ja katuu katkerasti syntejään. Philip ei ole kuitenkaan mikään arka mies: hän on valmis käymään mahtaviakin ihmisiä vastaan hyvän tarkoituksen puolesta. Priorina Philip pitää kovaa kuria, mutta on oikeudenmukainen.

Kolmas päähenkilö on lady Aliena, Shirlingin jaarlin tytär, joka hylkää kosijansa, William Hamleighin. Kostoksi ja omaksi hyödykseen William valtaa Alienan isän linnan ja raiskaa tytön, perin keskiaikainen tapa, eikä kukaan ole sitä estämässä. Aliena pääsee kuitenkin pikkuveljensä Richardin kanssa pakoon julmaa ritaria. Aliena ja Richard ryhtyvät käymään villakauppaa ja menestyvätkin pian. Richard ryhtyy kuninkaan ritariksi ja haaveilee kostavansa perintölinnansa vallanneelle Hamleighille. Sisaren kunnia puolestaan ei ole niin tärkeä asia, että se olisi niin suuren vaivan arvoinen.

Nämä kaikki päähenkilöt elävät kirjassa omaa elämäänsä, ja heillä on erilaisia tavoitteita, jotka haluavat saavuttaa. Kirjan mutkikas juoni saattaa heidät välillä yhteen ja toisinaan taas erottaa. Päähenkilöt eivät ole edes turvassa kuolemalta: Tom saa surmansa hevosen kavion potkusta, kun kostonhimoisen William Hamleighin ritarit polttavat Kingsbridgen luostarin vieressä sijaitsevan kaupungin ja tappavat sen asukkaita suuren määrän.

Tomin kuoleman jälkeen hänen otto- ja oppipoikansa Jack nousee isäpuolensa paikalle yhdeksi päähenkilöistä. Jack on kuin luotu arkkitehdiksi ja taitelijaksi, ja hän muistaa Tomin opit kyeten myös omaperäisempään arkkitehtuuriin kuin velipuolensa Alfred. Juuri Jack suunnittelee Kingsbridgen kirkon lopullisessa koreudessaan, haaveen, jota hänen isäpuolensa ei ehtinyt elämässään toteuttaa.

Taivaan pilareiden loppu on melko sadunomainen: Jack saa haaveidensa prinsessan, Alienan, puolisokseen, paha William Hamleigh hirtetään, ja loistava Kingsbridgen uusi katedraali valmistuu. Tämä on juuri sellaista mistä minä pidän, vaikeuksien kautta voittoon ja onnellinen loppu. Katedraalista, koko kirjan tavoitteesta, tulee henkeäsalpaavan hieno. Jack ja Aliena saavat lapsia, joten elon kierto jatkuu, ja heidän tyttärensä, Sally, näyttää perineen isänsä taiteenlahjat.

Ken Follettin kerrontatapa on elävää, ja ihmiset tuntuvat aivan siltä, että he tosiaan olisivat joskus eläneet, vaikka ovatkin todellisuudessa vain kirjailijan luomuksia. Tosin muutamia aitoja historiallisia henkilöitäkin teoksessa vilahtaa. Kirjaa ei ole pilattu nykyaikaisilla moraalikäsityksillä tai tasa-arvolla. Tunnelma on realistinen, sillä ritari on usein lain yläpuolella tai jopa itse laki. Aatelismies hallitsee alaistensa henkeä ja omaisuutta käytännössä mielensä mukaan, eikä talonpojilla ole sekasortoisessa Englannissa mahdollisuutta valittaa herransa tuomioista kuninkaalle. Eikä kuninkaan asemakaan ole selvä, kun vallanhimoiset aatelismiehet ja -naiset taistelevat vallasta.

Taivaan pilareiden erinomaisuudesta huolimatta Ken Follettin, joka on syntynyt Walesissa, Cardiffissa, vuonna 1949, kuuluisin teos lienee toisen maailmansodan Englannissa toimivasta saksalaisesta vakoojasta kertova Neulansilmä. Suurin osa hänen tuotannostaan onkin jännäreitä, mutta mukaan mahtuu Taivaan pilareiden lisäksi toinenkin historiallinen romaani: Paikka nimeltä Vapaus. Keskiajan sijaan Paikka nimeltä Vapaus kertoo 1700-luvun skotlantilaisesta kaivosmiehestä, ja hänen kaipuustaan päästä vapaaksi lähes maaorjan asemastaan. Tässä kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin Taivaan pilareissakin, mutta luonnollisesti eri aikaan sijoitettuna.

Omasta mielestäni Ken Follettin Taivaan pilareita voisi verrata Walter Scottin klassiseen teokseen Ivanhoe. Follett saa mielestäni aikaan aidomman tunnelman, ja hänen ihmisensä ovat elävämpiä kuin Ivanhoessa. Myös ritarien kunniallisuus on aivan toisenlaista Taivaan pilareissa: raakoja, sivistymättömiä ja valmiita sortamaan heikompia. Aikakautta ei kuvata kauniiksi tai romanttiseksi, vaan se on juuri sellainen, jollaiseksi historioitsijat sen kuvaavat.

Taivaan pilareista en keksi kunnolla yhtään huonoa puolta, ehkä vain sen, että sen lukeminen ei kestä ikuisesti. Taivaan pilarit ansaitsee ehdottomasti kärkipaikan satojen lukemieni kirjojen terävimmässä kärjessä. Rinnalle saattavat ehkä yltää vain Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen ja Turms, kuolematon, Wilbur Smithin Joen jumala, Felix Dahnin Taistelu Roomasta, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Kaari Utrion Vaskilintu, mikään ei kylläkään Taivaan pilareiden edelle.

Keskiaika on itsessään kiehtova aikakausi, jolloin hyvän miekan ja rohkean luonteen omaava mies saattoi menestyä tai tulla jopa kuninkaaksi. Jossakin määrin sitä voisi tietysti sanoa pimeäksi ajaksi, sillä kirjoitus- ja lukutaidon hallitsivat vain harvat, yleensä vain papit. Keskiajan linnat ja katedraalit näyttävät huikaisevilta, ja niistä kertovat tarinat ovat kiehtovia. Olen silti onnellinen, etten elä keskiajalla. Elämä alituisessa kuoleman läheisyydessä, likaisuudessa, väkivallan uhassa, ilman juoksevaa vettä, vahvempien armoilla ja vailla mahdollisuutta parempaan ei sopisi minulle. Mieluummin nautin pelkistä tarinoista, joita nerokkaat kirjailijat, kuten Ken Follett, kiihkeästi kyhäävät.